Tajuan Helsingissä olevani matkalla. Tällä kertaa olen yksin, mutta en yksinäinen.

Vielä muutama päivä sitten mietin, menisinkö pohjoiseen, itään, etelään, länteen vai pysyisinkö paikallani. Olen ollut yli 5o päivää hyvinkin paljon paikallani. Olen yrittänyt rauhoittua, karhuta marjoja, uida, lukea, syödä makkaraa, soittaa kitaraa, vierailla perheen ja ystävien luona, kalastaa, tehdä niitä askareita mitä nyt normaalisti yritetään kesällä tehdä täällä päin palloa.

Olen pitänyt lomaa matkustamisesta ulkoisessa maailmassa, mutta sitäkin enemmän matkustanut sisäisessä ontelossani, jota maailmaksikin on kutsuttu.

Tänään tapahtui kuitenkin jotain merkittävää. Sain viimein tehtyä päätöksen. Lähden etelään.

Elämä on nyt eikä välttämättä enää myöhemmin. Vaikka tilillä on 80 ja taskussa 8 rahayksikköä, ei se saa olla esteenä loppuelämän mittaiselle matkalleni. Kuten Santiago-poika Coelhon Alkemistissa toteaa moneen kertaan, maailmankaikkeus auttaa niitä, jotka uskaltavat uskoa sydämensä ääntä ja kävellä elämänsä polkua pitkin.

Ajattelinkin juuri, että voisin kirjoittaa kävelystä tällä rannalla, mutta en tiedä rannan nimeä, enkä kehtaa kysyä. Samassa hetkessä penkillä, jonka ohi kuljen, käydään keskustelu, joka on miltei pysäyttää kulkuni. Kun penkillä istuva ja kännykkään puhuva mies sanoo kovaan ääneen istuvansa Töölön rannassa, hätkähdän. Vastaus tuli minulle niin kirkkaana, niin nopeasti! Elän tunnetta jumalaisesta läsnäolosta ja kaikkivoipaisuudesta sen parin sekunnin ajan, ennen kuin miehen vieressä istuva nainen on päässyt tiuskaisemasta, myöskin varsin kuuluvaan ääneen: ”Ei me missään Töölön rannassa olla vaan Hakaniemen rannassa!”

Niin, olin kirjoittamassa, että elämässä voi joskus valita kiinnittääkö katseensa maahan vältellen koiran jätöksiin astumista vai katseleeko enimmäkseen maisemia. Kyllä kai elämä vähän hukkaan menee koiranpaskoja katselemalla. Mutta sitä tekee senkin uhalla vain välttääkseen likaamasta kenkiään. Näin siis täällä Hakaniemen rannassa. Vai mikä ranta tämä nyt sitten onkaan. Ehkä se tai Töölön ranta tai ei kumpikaan. Mitä sillä on väliä?

Mikään ei ole sattumaa tai kaikki on sattumaa.
Maailma on satumaa tai satumaata ei ole.
Minulla on saumaa tai kenelläkään ei ole saumaa.
Ajattelinko juuri samaa vai eri samaa?
Sitä saaa mitä tilaa tai ei saaa, jos ei tilaa.

Sitä paitsi, tiedetäänhän, että parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia. Ainoastaan raha voi estää meitä kokemasta niitä. Esimerkiksi, jos minulla ei nyt olisi rahaa ollenkaan, olisin rohkeammalla mielellä ja pyytäisin reilusti lisää teevettä, enkä häpeäisi vähävaraisuuttani. Liian monesti ei usko saavansa mitään ilman rahaa, pyytämättä. Tämän minut sai muistamaan Aurinkoliftaaja.

Vastoinkäymiset elämässä ovat siunauksia valepuvussa, sanotaan. Vaikka minulla ei sellaisia pukuja elämässä monta ole ollutkaan, niiden pelko estää minua elämästä. Pelko kahlitsee minut ajoittain pakkopaitaansa ja ruiskuttaa suoneeni lamaannuttavaa myrkkyä. Pelon vimmassa sen teen itselleni. Elän omassa pehmustetussa eristyssellissäni. Siellä huoneessa on tuudittauduttu monta kertaa uneen. Kaikki on hyvin näennäisesti, mutta pelko vaanii kuitenkin taustalla, seinien ulkopuolella. Se on pakottanut rajoittumaan tuohon hullujenhuoneeseen.

Haluan paeta huoneesta, kohdata pelkoni yksi kerrallaan ja katkaista harmilliset siteet epätodelliseen, repäistä uuden sivun elämäni kirjasta esille. Elämässä pitää tehdä välillä jotain repäisevää, koska onhan kirjoitettu, että elämän kirjasta ovat lukeneet vain yhden sivun ne, jotka eivät ole matkustaneet.

Haluan jatkaa elämäni kirjan lukemista enkä sulkea sitä vasta muutaman sivun jälkeen. Tämä on liian mielenkiintoinen kirja jätettäväksi lukematta.

Yritän kirjoittaa lukemastani muistiinpanoja, vaikkakin olen ollut ajoittain turhan laiska muistiinpanojen tekemisessä. Aina on parantamisen varaa. Mutta nyt minulla on vähemmän tekosyitä olla tekemättä muistiinpanoja ja parannusta.

Istun eräälle kirjailijalle kenties kunnianosoituksena perustetun juottolaketjun yhdessä toimipisteistä. Nurkkapöydässä tietenkin, koska täältä on hyvä näkyvyys.

Nyt pyydän lisää kuumaa vettä, koska teepussissa on vielä potkua yhteen lasilliseen. Eikä sitä juomaa minulta kielletä, vaikka rahaa ei siitä ollutkaan maksaa.

Aurinko rohkaisee minua menemään etelään, koska ei ole kuullut näin viisaita sanoja hetkeen, jotka juuri hänelle päätöksestäni kirjoitin. Aurinko suo minulle elämänmyönteisiä säteitään missä kuljenkin. Säteet ovat minussa vaikka en häntä hetkeen näekään. Aurinko on täällä missä tunnen yhä lämmön.

Kunhan pysyttelen valossa, Aurinko pysyy minussa. Se johtaa minua tähtien lailla, mutta on niistä kaikista lämpimin, koska olen häntä lähellä, koska hän on lähellä minua. Olemme yhdessä vaikka olisinkin toisella puolella palloa, emmekä aina näkisi toisiamme. Tiedän, hän on siellä, hän on lämmin ja hän ravitsee.

Ei Aurinko himmene päivisin vaikka katselen öisin joitakin siellä täällä tuikkivia tähtiä. Ne voivat kaikki opastaa minua. Mutta aina kaipaan Aurinkoa idästä, lämmittämään ruumistani, valaisemaan kulkuani, herättämään aamulla, hyväilemään ja hoivaamaan ihoani, antamaan syyn elämään, rohkaisemaan kasvuun ja kuivaamaan sateen jälkeen.

Lähden nyt valmistautumaan uuteen päivään, tuleviin seikkailuihin, sallimaan keholleni levon. Tulen sitä tarvitsemaan, koska olen taas matkalla.

Avainsanat: Aurinko, Helsinki, kirjallisuus, nomadius, pelko, pohdinta, päätös, runous, Suomi

Tämä kirjoitettiin maailmalla, ja julkaistiin sunnuntaina, 7. elokuuta, 2011.