Haluan mitä saan
Aamulla kirjoittelen blogimerkintää, mutta maittavan aamiaisen jälkeen olen jo Kasian ja Mayan kanssa kävelemässä kaupungilla. Kasia tarjoaa minulle jäätelön Lodyz Automatossa, eli jätskikiskalla. Maku vaihtelee, mutta ainakin tämänpäiväinen mustikka iskee jäätelötajuntaani melkein yhtä tykisti kuin Hanoin Kem Tràng Tiền-jäätelö.
Kävelemmekin kohta jo 314 vuotta sitten ensimmäisen kerran rakennetulla Branicki-palatsilla, joka toimii tällä hetkellä ainakin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan hallinnollisena tilana. Juttelemme uskonnoista. Puolalaiset ovat suurimmaksi osaksi katolisia. Selitän, että suomalaiset ovat muotokristittyjä luterilaisia: kirkossa käydään ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa, jos joku asianomaisista sattuu valtionkirkkoon kuulumaan. Kristilliset arvot eivät paljon arkielämässä tosin näy, tuumin itsekseni, – ovat kenties unohtuneet. Lähimmäistä ei kovin herkästi auteta, ollaan ahneita ja itsekeskeisiä oman edun tavoittelijoita. Tai ehkä itse olen sellainen ja siksi muut myös vaikuttavat siltä, luotaan.
Keskustassa on rahanäyttely, jossa poliitikot ja jotkin muut tunnetut henkilöt ovat päässeet suunnittelemaan omanlaisensa kolikon, ja poseeraavat sitten näiden taiteellisten luomustensa kanssa tökeröissä kuvissa mitä häiriintyneempine ilmeineen. Alan voimaan pahoin katsellessani näiden ihmisten luomuksia, mutta en ole varma johtuuko se nälkäisyydestäni.
Kaupassa käynti on aina vaikeaa ilman rahaa. Jos olen mukana, niin kuin nytkin Kasian ja Mayan kanssa. Näen niin paljon herkkuja. Oluita, juustoja, makeisia, makkaroita. ”Elämässä ei saa aina sitä mitä haluaa”, hyräilen rollareiden säestyksellä. Pitää olla tyytyväinen siihen mitä annetaan. Saan kuitenkin ilmaisia keksinäytteitä sen verran viehättävältä ruskeatukkaiselta neitokaiselta, että en poistu kaupasta millään alakuloisuuteen verrattavalla mielellä. Poistun kuitenkin mielelläni.
Käymme vierailemassa Agnieskan luona. Panen merkille asunnon numeron, joka on 11. Jotkut miehet ovat häntä pahoinpidelleet yöllä keskenään tapellessaan, kun tämä oli mennyt väliin. Kasia oli tullut aamulla vasta kuuden aikaan kotiin. Verikin siellä oli lentänyt ja puukkokin vilahtanut. Olen entistä iloisempi päätöksestäni olla lähtemättä klubittamaan hullu-klubille. Tai ehkä minun pitäisi, koska olen ollut näkevinäni tuon luvun 11 taas niin monessa paikassa.
Kristina-äiti kokkaa mahtavan aterian. Seuraamme liittyy myös Antonio, joka on asunut New Yorkissa melkein parikymmentä vuotta. Alkuun borsch-keittoa, sitten Miruna-kalaa eli kummeliturskaa, yrteillä maustettua perunaa, viiniä, salaattia, naleśnikejä eli täytettyjä lettuja. Mahtavaa! Dobre! Hmm… viinissä on 11% alkoholia. Jälkiruuaksi vielä teetä, keksejä, luumuja. Antonio on matkustanut yhdessä Kristinan kanssa New Yorkissa, Washingtonissa, Turkissa. Kristina on töissä kunnan lakitoimistossa. Katsotaan kuvia Amerikasta. Yhdysvalloissa on kuulemma ihmisen hyvä olla.
Puhumme politiikasta, vaikka en haluaisi. Ehkä punaisella tähdellä varustettu vihreä Vietnam-paitani jotenkin provosoi. Onko Obama hyvä presidentti, Antonio kysyy. Miksi Norjan joukkomurhaaja teki tekonsa? hän utelee. Mitä Suomessa tehdään viikonloppuisin? Onko alkoholi iso ongelma – oletko unohtanut joskus missä asut? ”En ainakaan muista unohtaneeni”, vastaan. Naurua.
Katsomme uutisia telkkarista. Otamme television päälle sijoittamallani kameralla yhteiskuvan. Tunnen että minulla on jotenkin niin kauhean vähän annettavaa. Alan kertomaan matkoistani – mm. Kreikassa ja Vietnamissa – koska enhän oikeastaan muusta kai osaa enää puhuakaan.
Viimeistelen pitkään koneella lähes julkaisukunnossa olevaa blogimerkintää, enkä meinaa malttaa aluksi lopettaa kun Poaszi ja Maya tulevat kylään. Poaszi on Mayan veli. Hän on töissä hierojana. Kun kerron hänelle saaneemme Vietnamin Ho Chi Minh -cityssä erinomaista hierontaa sokeilta hierojilta, käy ilmi, että moni hänen työtovereistaan on myös näkönsä puolesta rajoittunut. Hieman englanniksi puhumme, mutta kovasti sen puhuminen ujostuttaa. Pöydässä on kaikenlaisia herkkuja ja viiniä. Katsomme yhdessä valokuvia. Enimmäkseen puhumme – ja kuuntelemme – puolaksi.
Seuraavana aamuna Kristina kokkaa mahtavan aamupalan. Borschia, perunaa, kalaa, tomaattia, teetä, makkaraa. Kakkuakin kuulemma olisi jos vain jäisin pidemmäksi ajaksi. Ei minua näin helpolla ostettaisi, tuumin ja samassa muistan kuinka Antonio oli edellisiltana jo ehdottanut että jäisin asumaan Puolaan ja etsittäisiin minulle työ ja nainen. Pöytään ilmestyy lisää keksejä, mehua, leipää, mansikkamarmeladia, voita, majoneesia, luumuja. Kiittelen hyvistä tarjouksista.
Kristina on jotenkin hermostuneen oloinen. Se kai johtuu siitä, että hän on luvannut ainokaisen tyttärensä minun mukaani liftausreissulle Varsovaan. Ruhtinaallisten sapuskoiden jälkeen hän sitten heittää meidät Fiatillaan kaupungista ulos. Autokyydissä opin, että pravo tarkoittaa oikeutta, oikeaa ja levo vasenta.
Matkalla kaupungin laitamille, käymme tapaamassa vielä yhtä ystävää, Ulaa ja hänen vastasyntynyttä poikaansa Igoria. Białystokissa sataa vettä ja me istuudumme olohuoneeseen teelle.
Igor on vähän kipeä, mutta silti täynnä elämää. Vasta viiden kuukauden vanhana sitä ei vaivu itsesääliin vaikka vähän kolottaakin. Kaikki kiinnostaa. Heillä on mukava asunto, vasta remontoitu. Purppuraa pintaa. Ripaus Puolaa. Pikkuleipiä. Pallolampunvarjo. Pikku-TV pienellä puisella pöydällään. Ula kuulee tulleeni Suomesta liftaamalla ja kommentoi: rohkeaa. ”Tai hullua…”, ehdotan. Naurua. Ehkä olen hullu, mutta ainakin nautin siitä. Kerron liftauskokemuksistamme. Siitä kuinka kielimuuri voi aiheuttaa hauskoja tilanteita tai tilanteesta jossa yksinäinen nainen ottaa kaksi tuntematonta miestä kyytiinsä. Ula ei puhu englantia kuin pakon edessä. Niinhän usein tapahtuu ihmiselle. Pakon edessä pystyy tekemään huippusuorituksia. Rajotteita asettava mieli ei ole tiellä lannistamassa.
Kristina on silminnähden huolissaan kun hänen tyttärensä lähtee liftaamaan. Kova luottamus täytyy olla kun päästää hullun mukaan. Ula on sitä mieltä, että elämäni on kiehtovaa ja jollain tavalla ehkä parempaa kuin kotona istuminen äitinä. Totean, että se joka elää maailmalla kodittomana, kaipaa kotia, ja se joka elää kodissa, kaipaa maailmalle.
Pääsemme tien varteen viimein kello 15.30. Vielä piti käydä moikkaamassa yksi, edellisiltana kaupunkiin pidemmältä reissulta Romaniasta saapunut ystävä. En ole turhan huolissani liftauksen onnistumisesta, sillä onhan minulla paikallista kieltä puhuva neito mukanani. Nappaamme kyydin neljän aikaan, heti kun älyämme siirtyä vähän paremmalle paikalle eräiden ohikulkevien liftaajien neuvoa noudattaen.
Pikku Toyotallaan todella lujaa ajava Yvetta on mustissa nahkahanskoissaan, mustassa jakussaan, mustine hiuksineen ja hiuspantoineen melkoisen femmefataalimainen ilmestys. Journalismiakin opiskellut pr-spesialisti puhuu hyvää englantia vaikka ei kuulemma sitä työssään tarvitse – tai muutenkaan. 140 km/h ajamalla, 191 kilometrin päässä Białystokista sijaitseva Varsova alkaa lähestyä meitä uhkaavan nopeasti. Aurinko alkaa paistaa puolivälissä matkaa. Olemme ensimmäiset liftaajat neljään vuoteen, jotka Yvetta on ottanut kyytiinsä tai ylipäätään nähnyt. Hän on liftannut itsekin 15 vuotta sitten, silloin kun se vielä oli suositumpaa.
Kun Varsovaan on enää 28km mittari näyttää 150km/h, eikä Yvetta enää viitsi tavalliseen tapaansa pysähtyä hermosavutauolle. Ylitettyämme Vistula-joen 18.15 voimme kai katsoa olevamme jo Varsovassa. Ainakin joukkoliikenteen kelta-punainen väritys pitäisi olla siitä suhteellisen varma merkki.
Istumme penkille suihkulähteen viereen. Kummasti tuollaisenkin pikaliftauksen jälkeen maistuvat Kasialta löytyvät eväsleivät. Minulla on tarjota repusta luumuja.
Kävelemme vanhan kaupungin halki. Ihmisiä on paljon, mutta tunne ei ole lainkaan ahdistava. Kadulla soittaa hauskan näköinen mies vanhan radion päällä liekkejä syöksevää tuubaa. Ympärilläni on paljon komeita, vanhoja rakennuksia. Tajuan, että viikko on jo siitä vierähtänyt kun Suomesta lähdettiin. Ja paljon on viikkoon mahtunutkin tapahtumia. Totean, että jos jatkaisin näin kolme kuukautta, niin aihetta olisi juttuun niin paljon, että hukkuisin kirjoittamiskaivoon. Pakko päästä pian välillä johonkin kirjoittamaan, johonkin omaan rauhaan.
Saavumme tulen ja jäänpuhuvaan loungebaariin jo 20.20 vaikka couchsurfing-tapaamisen pitäisi siellä alkaa vasta 21.00. Olimme kävelleet yli tunnin keskustan alueella vain päästäksemme sinne. Onneksi olimme kävelleet oikeaan suuntaan.
CS-tapaaminen on rysähtänyt käyntiin toden teolla. Kasia lähtee omaan opiskelijaboksiinsa ja sovimme että yrittäisin löytää seuraavan majapaikan omistajan täältä. Tai voisin myös mennä Kasialle hätätapauksessa. Tai voisin tehdä mitä haluaisin, mikä käy minulle myös mainiosti. Mutta ensin haluan toki tutustua puolalaisiin, turkkilaisiin, singaporelaisiin, monenkirjavaan väkeen. Puolalaiset ovat supermukavia, mutta niin ovat kyllä kaikki. Puolalainen Marta tarjoaa minulle oluen vaikka en sitä pyydäkään ja vaikka sanon hänelle, että minulla ei ole millä maksaa takaisin. Saan myös Ozlemilta kutsun Istanbuliin. Niin, kyllähän sinne mielelläni menisin vaikka huomenna… Ehkä myöhemmin.
Olen lähdössä jo etsimään tietä minut majoittaa luvanneen sohvasurffaajan luo, mutta myöhästyn yön viimeisestä raitiovaunusta. Palaan takaisin tapaamiseen, ja minulle piirretään sellaiset kaaviot ja ohjeet vihkoon, joilla pääsen ainakin takaisin liikenteeseen. Olen löytänyt tieni jo bussiasemalle. Ukkeli tulee puhumaan minulle: ”ole varovainen, kaikki haluavat täällä rahasi”. ”Mutta sittenhän minulla ei ole hätää”, vastaan hänelle ”rahaa kun minulla ei ole”. Ukko häipyy vähin äänin sinne mistä oli tullutkin.
Seikkailen aikani ristiin rastiin Varsovan laitakaupungin yön selässä reppu mukanani, koska olen jäänyt pois väärällä pysäkillä. Vähän ennen kuin Witek ja Marta löytävät minut puoli kolmen maissa, pari nuorukaista kävelee ohitseni ja toinen alkaa aggressiiviseen sävyyn tinkimään rahaa. ”Kurwa! Two złotys only.” Kun sanon hänelle ”sorry, no money” ja katson silmiin, hän jostain kumman syystä uskoo minua ja jatkaa kulkuaan. Joskus on hyvä näyttää hieman reissussa rähjääntyneeltä, tuumin.
Pienen iltapalan jälkeen en halua mitään muuta niin paljon kuin rojahtaa keittiön lattialle viritetylle patjalle ja sujauttaa itseni makuupussiin. Aamulla haluaisin kuitenkin Berliiniin.
