Aamuysiltä kämppis Valdek katsoo ihmeissään kun keittiön lattialla nukkuu makuupussissa Oskari. Esittäydyn. Puhumme saksaa. Katsomme yhdessä netistä, että Berliiniin olisi noin 600 kilometriä.

Illalla seikkaillessa olin miettinyt kuinka kännykän omistaminen ja nyt sillä hätäpuhelujenkin soittaminen on tietyllä tavalla huijausta, koska puhelut maksavat rahaa. Sitä paitsi, turvaudun liikaa kännykään muutenkin.

Käymme aamusta muutamia pikaisia keskusteluja Witekin ja Martan kanssa. Harmittaa olla niin kiireessä. Annan heille vietnamilaiset syömäpuikot niin kuin muillekin auttajilleni olen antanut.

Aurinko paistaa lämpimästi. Kello on jo 11. W&M heittäisivät minut autolla kaupungin laidalle. Istun punakeltaisessa raitiovaunussa matkalla kohti keskustaa, koska W:n auto on siellä parkissa. Kun raitiovaunu lähtee liikkeelle, W&M ajavat ohi moottoripyörällä ja koputtavat ikkunaan.

Yritän päästä tänään Berliiniin, mutta matka on pitkä. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että liftaisin joskus itsekin Berliiniin kun olin tavannut siellä hospitalityclub-tapaamiseen liftaamalla tulleita suomalaisia. Harmittelen, että ei tässä projektissa paljon kulttuuriin ehdi tutustua kun täytyy mennä sellaista tahtia eteenpäin, että ei aina itsekään muista missä on menossa. Muistan samassa viimeöisen tapauksen, jossa nuorukaiset tulivat minulta kerjäämään rahaa. Sydän siinä jo vähän pompsahti kurkkuun, mutta rahaahan he vain olivat vailla. Rahattoman ei tarvitse pelätä. Enää viisi pysäkkiä ja olen Maryninissa, eikä sitten tarvitsisi pelätä enää sitä lipuntarkastajaakaan.

M&W ostavat minulle ison kassin ruokaa kaupasta ja jättävät minut tien laitaan kyytiä odottelemaan kun kello on 12.45. Etäisyys Varsovaan on ehkä 30 kilometriä. Berliiniin olisi noin 20-kertainen matka.

Olen seisoskellut ”Poznan”-kylttini kanssa arviolta vain viidentoista minuutin ajan, kun kääntäessäni katseeni taakse, huomaan, että kaukaisuuteen on pysähtynyt auto ja sieltä käsi viittelöi minua tulemaan lähemmäs. Hetken epäröinnin jälkeen ampaisen juoksuun. Kaksi puolalaista kaverusta, Marek & Martin ovat menossa Bielefeldiin ja voisivat heittää minut siten Berliiniin asti. En voi uskoa onneani.

Puhumme saksaa, koska Marek on asunut Saksassa kuusi vuotta. Hänen Seatissaan on radio, jolla kuunnellaan rekkojen taajuuksia ja puhutaankin niille. Näin tiedetään mm. missä on poliiseilla ratsioita. Poznaniin on 300 km ja siitä toinen mokoma Berliiniin. Uskon että olisin Berliinissä vielä ennen iltakymmentä, koska Marek ajaa melkoisen vauhdikkaasti. Hän haluaa myös innokkaana kalamiehenä ehdottomasti Suomeen kalastamaan.

Kiitos Witekin ja Martan, minulla on muovikassissa leipää, tomaattia, suklaata, Berlinki-makkaraa, salaattia, juustoa, ja litra maitoa. Olin yrittänyt selittää Martalle kuinka vaikeaa on ottaa vastaan tätä kaikkea. Hän kertoi, että matkustaessaan Romaniassa muut aina auttavat häntä ja maksavat aina kaiken, joten siksikin hän auttaa minua todella mielellään. W&M ovat olleet kiinnostuneita henkisestä kehityksestä ja lukeneet mm. DeMelloa siitä asti kun M oli ollut vakavasti sairaana kuukauden päivät. Siinä elämää oli täytynyt alkaa ajattelemaan aivan uusista lähtökohdista. Kun näytän Mikalta saamaani DeMellon ”The Way to Love”-kirjasta, he avautuvat hetkessä keskustelussamme aivan uudelle tasolle. W kertoo kuinka hän oli vähän aikaa sitten yöpynyt hautausmaalla ja päässyt siten eroon peloistaan. Toteamme, että pelkojen voittaminen on ainoa tie rakkauteen. Ehkä haluaisin joskus itsekin vielä yöpyä hautausmaalla.

Nukun ensimmäistä kertaa liftikyydissä. Tässähän alkaa ottaa jo rennosti. Heräilen 15.30 aikoihin. Berliiniin olisi vielä 258 kilometriä. Matka taittuu vauhdilla, noin 155 km/h.

Tietulleja täytyy maksaa vähän väliä á 13 slotia eli noin 3 euroa. Vähän outo olo olla takapenkillä ja katsoa kun maksusuoritus tapahtuu. Sama omituinen olo oli tullut kaupassa kun M oli maksanut ruokani. Kuka nämä kaikki maksaisi jos kenelläkään ei olisi rahaa? Ehkä silloin ei olisi myöskään maksuja. Yritän muistuttaa itselleni, että haluan nähdä jonkinlaisen muutoksen. Haluan nähdä maailman ilman rahaa. Eikä siinä maailmassa vesi, ruoka, korkea teknologia, musiikki, taide, internet tai moni muukaan asia ole poissuljettujen listalla. Mikään niistä ei ole tehty rahasta. Rahan puute ei todellisuudessa olisi esteenä yhtään millekään. Ilman rahaa voidaan mennä vaikka Kuuhun – ja pidemmällekin. Ehkä rahan puute on jopa ehto sille. Ennen kuin ihmiskunta oppii rakastamaan elämää rahan tai jonkun muun epätodellisen sijaan ei mitään todellista kehitystä pääse tapahtumaan ja maailmankaikkeus pysyy meille mysteerinä.

Ilman lämpötila on 25 ja tien 30˚C. ”Pilzer.”, huoman, tien varressa myydään olutta. Poliisi on myös pysäyttänyt jonkin auton. Tieto siitä menee välittömästi rekkataajuuksille. Tien varressa on myös kokonainen perhe liftaamassa reput selässään ja peukalot rytmisesti heiluen autojen tuulilasien edessä: isä, äiti, tyttö ja koira. Hauskan näköistä. Pari nuorta sälliä myös liftaa toisessa kohdassa ”D”-kyltillä, mutta aijai, harmittelen, aurinkolasit päässään.

Pysähdymme ruokatauolle ”Las Vegasiin” 60km ennen Saksan rajaa. Yritän selittää, että syön mieluusti omia eväitäni, mutta minut vedetään mukaan ravintolaan. ”Ich kaufe”, sanoo Marek. Ruokapöydässä selviää, että hän on itsekin aikoinaan liftannut Puolaa ristiin rastiin ja tietää mitä se on. Lihapihvi paistetuilla perunoilla ja salaatilla on taivaallisen herkullinen. Kyllä puolalaiset osaavat nämä ruokahommat.

Rajalle 40km – kurwa, stau! Tien laidassa ukko myy sieniä. Näyttäisi siltä, että en menekään huomenna Hampuriin. Työkkärit menevät siellä kiinni jo kello 12, joten on ehkä parasta että kävisin Berliinin työkkärissä.

18.42 ylitämme Oderin ja olemme Saksan maalla. Tästä ei ole Berliiniin enää pitkälti, huokailen, vain noin 100 kilometriä.

19.30 jään pois moottoritien rampilla yksi ramppi liian myöhään. Kävelen rampin ylös liikennevaloihin ja siitä nappaan itselleni mersun. Ystävällinen kuljettaja heittää minut noin 20 minuutin matkan Mariendorfiin U-bahn-asemalle.

Istun maanalaisessa U6-linjalla ja kuuntelen kun duo soittaa saksofonia ja kitaraa. ”Make it a better place for you and for me.” Alan pikku hiljaa tajuta olevani Berliinissä. Yöpaikkaa minulle ei ole vielä järjestynyt, mutta hei, rohkaisen itseäni, tämähän on Berliini, voisin nukkua vaikka ulkona. Istun hetken Friedrichstrassella erään kahvilan liepeillä ja käytän heidän langatonta nettiyhteyttään yrittäen ottaa kontakteja paikallisiin ihmisiin.

Otan bussin 200 ja jään pois Potsdamer Platzilla. Siellä toiseen nettiyhteyteen kirjauduttuani saan viestin Markilta. Voisin olla hänen luonaan Prenzlauer Bergissä…

Astun aamulla ulos ulko-ovesta. Hengitän syvään sisään. Olen berliiniläinen. Ainakin kuukauden ajan. Olen nimittäin varsin spontaanisti allekirjoittanut vuokrasopimuksen huoneesta, joka Markilla sattui olemaan vapaana. Ilman vuokrasopimusta en olisi voinut rekisteröityä bürgeramtissa ja ilman rekisteröitymistä kaupungin asukkaaksi bürgeramtissa en olisi voinut rekisteröityä arbeitsamtiin eli työvoimatoimistoon. Näin kaikki siis lopulta järjestyi.

Ostan 2,30 euroa maksaneen paikallisliikenteen lipun, ja eurotta Euroopassa -projekti on siten ainakin toistaiseksi ohi, mutta matkustaminen ei varmasti tähän loppuisi. Tavoitteeni oli liftata Suomesta Saksaan käyttämättä lainkaan rahaa. Päädyin kuitenkin ostamaan yhden paikallisliikenteen lipun Tallinnassa 1,6 eurolla ja kerran ruokaa neljällä eurolla Liettuassa. Nuokaan eivät olleet välttämättömiä menoja, ja olen varma että jos niitä kolikoita ei olisi ollut taskun pohjalla ilman niitäkin olisi selvitty varsin mainiosti.

Olen kertakaikkisen hämmästynyt siitä kuinka elämästä voi tulla ihmeellistä aikaa kun heittäytyy elämän vietäväksi ja luottaa siihen että maailmankaikkeus kannattelee ja pitää huolen. Elämästä tulee silloin niin paljon jännittävämpää, huolettomampaa, antoisampaa, energisempää, rakkaudellisempaa, syvällisempää ja yksinkertaisesti hauskempaa, että tätä kokeilua ei voi mitenkään jättää vain yhden syksyn buumiksi. Yksinkertaisesti sanottuna, minulla on paljon enemmän uskoa ihmiskuntaan kuin ennen reissuun starttaamistani. Meissä on paljon hyvää.

”Niin kauan kuin on hyviä sydämiä ja kädet tekevät hyviä töitä, ei ole mitään syytä olla epätoivoinen maailman puolesta.” –Peter Coryllis

Avainsanat: Berliini, Eurotta Euroopassa, liftaaminen, Puola, Varsova

Tämä kirjoitettiin eurotta Euroopassa, maailmalla, ja julkaistiin tiistaina, 30. elokuuta, 2011.