Berliini menee ihon alle. Juuri nyt se on vaihtoehtoväen ja trendinluojien pääkaupunki, jossa kylmän sodan jäljet näkyvät vielä. Bisarriin mieltyneet kaupunkilaiset hellivät DDR-retroa, luomuelämää ja punk-taidetta, mutta myös huippudesignia, muotia ja avant gardea. Berliini huumaa kävijän oudosti vain olemalla oma rosoinen itsensä.

Näin alustetaan tuoretta Stockmannin Berliini-aiheista kuvastoa. Nyt kun takana on reilu viikko tätä Berliini-nimistä huumetta, on jo aikakin tehdä katsaus joihinkin menneiden päivien tapahtumiin ja havaintoihin ja kysyä: Mitä kautta ja miten Berliini menee ihon alle? Mitä voisi olla tämä nk. vaihtoehtoväki? Onko punkkareita tosiaankin vielä olemassa? Millaisissa paikoissa punk-taide tai avant garde syntyvät? Miten kylmän sodan jäljet täällä vielä näkyvät?

Aurinkoisena päivänä Volkspark Friedrichshain, Friedrichshainin kansanpuisto, on tupaten täynnä ihmisiä palvomassa aurinkoa, pelaamassa rantalentopalloa, trapetsitaiteilemassa, juomassa olutta, piknikillä, polttamassa shishaa eli vesipiippua, grillaamassa lihaa tai kasviksia, lukemassa kirjaa, joku jopa tekemässä muistiinpanoja mahdollisesti tulevaa blogimerkintää varten.

Puistosta löytyy myös pienellä tekokoskella varustettu leikkipuisto, jossa lapset kirmaavat luonnonasuissaan. Siellä pidän seuraa kahdelle ystävälleni, joista toinen on parasta aikaa töissä. Nina työskentelee paraikaa lastenhoitajana. Berliinissä työttömyys oli kesäkuussa 2011 13,5 % [lähde]. Ihmiset eivät kuitenkaan tunnu olevan siitä harmissaan tai masentuneita. Näen ympärilläni iloista, hymyilevää väkeä. Olen vasta asettunut tänne asumaan, mutta tunnen sen jo ihollani: tässä kaupungissa on jotain erikoista, joka yrittää tunkea läpi.

Warschauer Straßen ja Nordbahnhofin väliä kulkeva M10-raitiovaunulinja on todella suosittu. Varsinkin yölliseen aikaan se muuntautuu varsinaiseksi juhlakulkueeksi. Siinä missä Helsingissä on yksi pubiraitiovaunu, täällä kaikki raitiovaunut ovat potentiaalisia pubeja: oluen juonti kun on yleisillä paikoilla normaalia ja suvaittua. Tupakkaa ei sentään saa tässäkään liikkuvassa olohuoneessa röyhytellä, koska eihän kukaan kai haluaisi aiheuttaa kanssamatkustajalleen terveydellistä haittaa. Vapaasta päihdepolitiikastaan huolimatta Berliinissä ei tarvitse lainkaan ahdistua aggressiivisesta tai häiriköivästä käytöksestä. Ihmiset ovat iloisia ja erittäin ystävällisiä.

Viihdyn erityisesti itäisessä Berliinissä, Prenzlauer Bergissä, Friedrichshainissa, mutta myös Kreuzbergissä, Neuköllnissä, joissa hinnat ovat vielä kohtalaisia ja tunnelma kansainvälinen. Nyt istumme porukalla Kptn-nimisessä baarissa. Warschauer Straßen kanssa yhdensuuntainen Simon-Dach-Straße on yksi niistä kaduista, joille eivät pelkästään Friedrichshainin asukkaat kokoonnu illanviettoon – minä viikonpäivänä tahansa.

Asetumme istumaan pöytään, mukanamme omat Sternit eli Sternburg Export -oluet, jotka olimme ostaneet jo aiemmin Spätistä eli Spätkauf-marketista. Spätit ovat vuorokauden ympäri palvelevia, lähinnä alkoholia, tupakkatuotteita ja joitakin elintarvikkeita myyviä, usein maahanmuuttajien ylläpitämiä pieniä kauppoja katujen varsilla. Sterni on paikallisten suosimaa punkkariolutta, jota mainostetaan, vapaasti käännettynä, lauseella: ”Koska sinun tulisi kyetä maksamaan illanviettosi.” Noin 70 sentin litrahintaan irtoava olut ei pistä suuta hymyilemään pelkästään hintansa vuoksi, koska makukin on kohdallaan.

Meitä on aluksi viisi, pian jo seitsemän. Yksi porukastamme tulee Chilestä. Yhtä suomalaista työtöntä blogaajaa lukuunottamatta, muut ovat saksalaisia. Pöytäseurueeseemme lyöttäytyy yksi ecuadorilainen, joka selittää liian nopealla berliinillään kuusi vuotta kestänyttä Saksan-vaellustaan. Münchenissä on vierähtänyt siitä puolet, mutta Berliini on pitänyt otteessaan jo viimeisen kolmen vuoden ajan. Olen näkevinäni kuinka Ecuadorin kirkkaista silmistä paistaa rakastunut valo. Jokin tässä kaupungissa on valloittanut hänenkin tajuntansa. Nielaisen ja huomaan olutpulloni tyhjentyneen kuin itsestään.

Baaritiskillä riehaannun kai kansainvälisestä tunnelmasta ja tilaan valkovenäläisen. Juuri kun baarimikko on ehtinyt kysyä haluaisinko drinkkini maidolla vai kermalla, ystäväni tulee ilmoittamaan että olemme lentäneet ulos baarista. Omien juomien juominen oli ollut kai liikaa täyttyvän baarin järjestystä ylläpitävälle työntekijälle. Ei siinä mitään, tuumin, maksan 5 euroa drinkistäni, sisältäen yhden euron lasipanttimaksun, ja otan sen mukaani.

Myös samoilta seuduilta Revaler Straßelta löytyy eräs mystinen rakennus. RAW Tempeliksi ristitty paikka on muuntautunut vuosien saatossa baariksi, yökerhoksi, klubitiloiksi, konserttitaloksi, festivaalipaikaksi. Alun perin tiloissa on toiminut vuodesta 1867 Reichsbahnausbesserungswerk (RAW) eli rautatiekorjaamo, joka työllisti enimmillään 1200 ihmistä, ja joka oli toiminnassa vielä vuoteen 1995 asti. Tehtaan tiloissa on tehty mm. erilaisia kangaspäällysteitä, avuliaan oloinen paikan pyörittäjä kertoilee, silittäen samalla baarijakkaran pintaa havainnollisesti. Paikka tuntuu kieltämättä hieman rähjääntyneen ulkokuorensa ja välittömän tunnelmansa puolesta kelpo paikalta nauttia yksi olut ja harjoittaa hieman berliinin kielen taitoaan. Vaikka Berliinissä pärjääkin varsin hyvin englannilla, ovat paikalliset otettuja siitä jos heidän kanssaan vaihtaa muutaman sanan saksaksi.

”Rolling, rolling down the river”, U-bahniin eli maanalaiseen hypänneet rastafarit soittavat ja laulavat iloisesti. Berliinissä voi totisesti nauttia elävästä musiikista kaduilla, puistoissa, julkisessa liikenteessä, joten elävän musiikin nälkäänsä ei tarvitse välttämättä hakeutua tyydyttämään mihinkään konserttisaleihin. ”One love” reggaerytmi kajahtelee kun poistun kyydistä Moritz Platz -asemalla.

*

Lauantaiksi olen saanut kutsun osallistua Open Design Cityn ”Hack the Flohmarkt” -tapahtumaan. Vaikka olenkin hieman alustavasti vilkaissut projektin nettisivuja, en ole paikalle saapuessani vielä aivan selvillä siitä mitä tilaisuus kaiken kaikkiaan tarkoittaisi tai tulisi pitämään sisällään. Huomaan kuitenkin pian, että edes järjestävä taho ei ole aivan varma siitä mitä tulisi tapahtumaan, joten lakkaan itsekin huolehtimasta. Katselen ympärilleni ja näen kuinka parin autotallin kokoinen tila on ahdettu täyteen sekalaista rojua vaatteista ja tietokoneen osista puujätteeseen ja toimistotarvikkeisiin. On työpöytiä, on työkaluja, on tietokoneita.

Hack the Flohmarkt syntyi siitä ideasta, että annetaan ihmisten tehdä itse mitä he haluavat kaikesta siitä materiaalista mikä on jäänyt käyttämättä Open Design Cityssä ja joka menisi muuten jätteeksi, Jay, yksi projektin alullepanijoista kuvailee. Hän teki töitä neljä kuukautta ilman korvausta, että sai Open Design City -projektin käyntiin ja siihen jamaan jossa se on nyt reilu vuosi käynnistämisen jälkeen: kerrostalon kellarikerrokseen viritettyssä isohkossa askartelutilassa ahertaa noin kolmekymmentä iloista nuorta täydessä työn touhussa. Tänään on tosin erityinen tapahtuma johon kaikki ovat tervetulleita ilman minkäänlaisia maksuja. ”Katsotaan mitä tapahtuu. Tapahtumalla ei ole mitään sen kummempia tavoitteita”, Jay kuvailee, mutta myöntää, että ”jännittäähän sitä aina vähän. Ensinnäkin, tuleeko paikalle ketään ja toiseksi, tuleeko liian paljon väkeä. Aina on kaikki mennyt kuitenkin hyvin.”

Jututan minut tilaisuuteen kutsunutta, syntyperältään puolalaista Pavlikia, joka on elänyt nomadin elämää viimeiset pari vuotta. Eikä aivan minkä tahansa nomadin vaan rahattoman nomadin. Tämän haltianakin tunnetun nuoren puolalaisen miehen mieltä eivät nimittäin rahahuolet paina. Hän on sanoutunut täysin irti rahasta, ja elää siten omassa maailmassaan. Maailmassa, jossa varsin hyvää luomuruokaa löytyy iso kassillinen lähiseudun myymälöiden takapihoilta, ja maailmassa, jossa rakkaus on sitä tykimpää valuuttaa.

On vaikea katsella vierestä kun kaikki työskentelevät oman kukaties vasta hetki sitten improvisoidun projektinsa kimpussa. Hollantilais-saksalainen parivaljakko tekee jätepuusta ja muovikoreista kimppakämppäänsä ruokatelinettä. Ranskalainen tyttö suunnittelee ja ompelee itselleen pukua mahdollisesti jo tulevan illan diskoa varten. Piirtopöydän ääressä saksalainen poika suunnittelee ikeamaisesti osiin purkautuvaa teatterilavastusta. Paikka uhkuu inspiraatiota ja ideat sekä puun ja kankaiden palaset singahtelevat ilmaan dj:n soittamien funkybiittien tahdissa. Niinpä innostun itsekin ja autan ensin hyllykön rakentamisessa ja myöhemmin suunnittelen ja toteutan korun joka syntyy alumiinisesta tietokoneen jäähdytyssiilestä.

Työn tuoksinnassa utelen eräältäkin tytöltä, onko hän kenties jossakin töissä. ”Eh, mä olen vain mä”, saan vastaukseksi. Melko rosoista, tuumin, ja tarkkailen hänen kättensä jälkeä.

Kaikki materiaali on saatu lahjoituksena, niin kuin myös kaikki työkalut ja vimpaimet, joita tilassa on kiitettävä määrä. Koko tämän päiväisen tapahtuman juju lienee siinä, että kaikelle sille roinalle keksittäisiin jotain hyötykäyttöä ennen kuin se jouduttaisiin dumppaamaan kaatopaikalle. Kaksi vimpainta on tosin hankittu projektiin omilla rahoilla. On vuokrattu laserlaite, jolla pystyy polttamaan puuhun minkä tahansa kuvion tai jopa leikkaamaan puulevyn muotoon. Tälle ilmeisesti luonnollisena jatkumona on sittemmin hankittu myös jauhesammutin.

Varsin spontaanisti alkaa pian myös Pavlikin dyykkaaman ruoan kokkaus. Päivä huipentuu yhteiseen illalliseen, jossa vaihdetaan ideoita ja tutustutaan paremmin muihin paikalle tulleisiin. Minulla on kuitenkin jo hoppu, koska olin luvannut lähteä venäläisen kämppikseni ja luonamme asuvan hollantilaisen sohvasurffaajan kanssa tarkastamaan kaupungin lauantaista yöelämää, mihinkäs muuallekaan kuin DDR-retroilemaan Russendiskoon Kaffee Burgeriin.

Avainsanat: Berliini

Tämä kirjoitettiin kotona, maailmalla, ja julkaistiin torstaina, 1. syyskuuta, 2011.