Berliinistä Berliiniin
Noin kolme viikkoa sitten olen Berliinissä. Näen metrossa mainoksen: ”Bussi Hampuriin 9 euroa”. Olen menossa sinne liftaamalla. Aurinkoni laskeutuisi muutaman päivän päästä Düsseldorfin liepeille, ja olen luvannut mennä häntä vastaan Utrechtiin. Sitä ennen haluan kuitenkin käydä Terschellingin saarella Alankomaiden pohjoisosissa, ja vähän muuallakin.
Liftaus Hampuriin taittuu poliisiauton kyydissä, jonka nappaan Stolper Heiden huoltoasemalta. Kuljettaja-Denis rakastaa amerikkalaisia autoja, ja tämäkin Chevrolet on ollut vielä pari vuotta sitten virka-ajossa Los Angelesissa. Sireenikin toimii vielä, pitäähän sitä esitellä vaikka paikalliset poliisit ovat kuulemma hyvin hyvin vihaisia jos huomaisivat. Joskus, Denis kertoo, poliisit pysäyttävät erikoispitkiä tarkastussessioita varten. Ihmiset nauravat ohi ajaessaan, auton nähdessään, ja ottavat valokuvia. Saksalaisillako ei muka ole huumorintajua?
Olen viikon ollut Berliinissä ja jotenkin jumahtanut sinne, pohdiskelen poliisiautossa. On jo aikakin päästä tien päälle. Tuntuu, että kaupungissa jotenkin turtuu kaikelle helppoudelle ja on myös erilaisten houkutusten äärellä. Jatkuvaa päihdyttävää sumua. Viikko on nyt hävinnyt johonkin, enkä tiedä mitä on tapahtunut. Olen kirjoittanut, eikai siinä muuta. Jos haluaa, että asioita alkaa toden teolla tapahtumaan, täytyy lähteä tien päälle.
Hampurissa on todella, todella erilainen tunnelma kuin Berliinissä. Ihmiset ovat junassa enimmäkseen hiljaa, eikä olutta saa juoda. Ihmisten pukeutumistyyli on paljon hillitympää ja tylsempää. Muistuttaa paljon Suomea. Mutta ihmiset ovat kyllä todella auttavaisia ja ystävällisiä täälläkin, kun vain osaa kysyä.
Tapaan Joelin, jonka olen viimeksi nähnyt surffaamassa kanssani Indonesiassa. Saan asua hänen luonaan pari yötä Altonassa, ennen kuin jatkan kulkuani kohti laskevaa Aurinkoa.
Aamulla juttelemme Jim Jarmuschin loistavasta elokuvasta Kahvia ja tupakkaa ja nautimme kahvista ja tupakasta, kukin omien mieltymystemme mukaisesti. Joel iskee mulle suklaapatukan kouraan ja toivottaa hyvää matkaa.
Nyt mennään pikakelauksena Terschellingiin. 9.45 Wilhelmsburg. 11.30 Bremen. 12.15 rekkakyyti vie mut väärälle tielle. 14.20 vasta seuraava kyyti isolta huoltsikalta, joka heittää mut Hollantiin asti, Emmeniin, jonne saavun kello 16. Huh. 16.40 Meppel. Marokkolainen kyyti. Kahden lapsen yksinhuoltaja kahden lapsen kanssa -kyyti. Kaksi suomalaista polkupyörätehdasta ostanut bisnesmies -kyyti. Dodge Ram milkshake -kyyti 3 kilometrin päähän satamasta. Sitten apostolinkyyti rekkojen tööttäillessä. Miltei juoksen Harlingenin halki satamaan ja olen viimeinen joka otetaan autolauttaan kyytiin. Nyt soppa maistuu. Olen Terschellingissä kello 22.
Ystäväni Sjaakin tuttavan autotallissa hyvin nukutun yön jälkeen totean tehneeni aika-avaruusmatkan 50-luvun Amerikkaan. Ihmisten hiukset ovat tötteröllä ja asusteissa on paljon pinkkejä palleroita. On alkamassa Terschelling rock ’n’ roll street festivaali, josta juuri muut kuin hollantilaiset eivät tunnu tietävän mitään.
”Keep on traveling”, sanoo erehdyttävästi Frank Zappaa muistuttava, tsaigedeelisiin hippikuteisiin pukeutunut, arviolta viisikymppinen mies joka ei jostain syystä näytä rockabillystä innostuvan. Mitähän hän tekee täällä?
Seuraavana päivänä festivaali vasta jyrähtääkin käyntiin. Isoja autoja, vanhoja Solex-mopoja, räikeitä isoja pallokuvioituja mekkoja, tukkarullia. Suoritetaan mopojen ohiajo ja livemusiikki alkaa soimaan kirkon eteen viritetyltä lavalta. Lisää ja yhä enemmän eksoottisempia hiuslaitteita, rasvatumpia takatukkia, pinkempiä pallokuvioidumpia mekkoja. Tanssijat hurmaavat rohkealla dirty dancellaan ne jotka sellaisesta tanssista hurmaantuvat.
Sunnuntaina Grote Kibbeling eli uppopaistettu kala-annos on täydellinen aamupala hyvin juhlitun viikonlopun jälkeen kun astumme Sjaakin kanssa lauttaan. Hyvin ovat juhlineet myös kolme Utrechtissa asuvaa kaverusta, jotka lupautuvat ottamaan minut kyytiinsä. Terschelling rock ’n’ roll street on traditio, jota ei voi jättää väliin yhtenäkään vuonna. Voisinpa itsekin palata tänne vielä takaisin, tuumin.
Kun saavun bussiterminaaliin Utrechtissa, minun tarvitsee odotella bussia vain vartin verran ja olemme Aurinkoni kanssa jälleen yhdessä.
Parin ystävällisen autokyydin jälkeen olemme jo Delftissä, jossa Sjaak asuu kirkossaan. Niin, Hollannissa ihmiset ovat ottaneet autioituneet kirkot uusiokäyttöön. Olen juonut olutta vanhassa kirkossa Utrechtissa, joka on muutettu baariksi. Olen ollut Black Mountainin keikalla Paradisossa Amsterdamissa, joka on myös vanha kirkko. Olen jopa kuunnellut yliopiston luentoa vanhassa kirkkosalissa. Mutta nyt yövyn ensimmäistä kertaa kirkossa. Kirkkorakennus kuului katoliseen kirkkoon ennen kuin se tyhjeni. Sitten Sjaak ystävänsä kanssa lupautui asumaan siellä ja maksamaan sähkö- ja vesimaksut. Suuren kirkkosalin lisäksi talonmiessiivessä on noin kuusi huonetta ja keittiö. Tilaa on siis parille poikamiehelle ja vähän enemmänkin. Kirkkosalissa on hyvät puitteet vetää bänditreenejä ja urkusooloja.
Tiistaina sataa vettä. Yritämme liftata Amsterdamiin. Välillä siirrymme huoltoasemalle sisätiloihin lämmittelemään. Käytyäni ottamassa automaatista teetä ja siirryttyäni maksamaan sitä kassalle, nuori huoltoaseman työntekijä sanoo: ”It’s free, you are a free man” ja hymyilee sellaisen hymyn päälle, että en välitä enää pätkääkään siitä milloin pääsisimme Amsterdamiin, koska pääsisimme sinne kuitenkin jos niin on tarkoitus.
Kun palaamme tien varteen muutaman minuutin odotuksen jälkeen erittäin mukava persialainen (voisiko muuta ollakaan?) mies pysähtyy kuin tilauksesta ja heittää meidät Amsterdamiin. Hän vinkkaa monen muun asian lisäksi, että jos olisimme väsyneitä Iranissa, voisimme mennä Eṣfahānin kaupunkiin lepäämään. Mutta emme ole vielä siellä, vaan täällä sateessa merenpinnan alapuolella.
Kumman korkealta voi olo tuntua silti täälläkin, maassa jossa ”tulivuoret” kohahtelevat joka ilta niinkin jukisissa paikoissa kuin kahvipuodeissa. Täällä vesikaukaloiden äärillä ja superlekker-ihmisten ympäröimänä, oman Aurinkonsa syleilyssä ei voi kai muuta kuin olla todella korkealla.
Yöllä palatessamme hostellille keksin vahingossa keinon saada alennuksen raitiovaunulipusta. Tarjoan 50:n euron seteliä lipunmyyjälle, ja vannotan että minulla ei juuri ole nyt pienempää. Ne kelpaavat lopulta ja saan yli viiden euron arvoiset liput parilla eurolla. Raitiovaunuissa on jännä systeemi jossa lipulla pitää kirjautua sisään ja ulos. Kun olemme astumassa pois kyydistä omalla pysäkillämme, muistamme ”muista sitten kirjautua ulos” -kuulutukset ja hätäännymme. Alan etsimään alennusmyynnistä ostamiani lippuja jonka lipunmyyjä huomaa ja pidättää kulkuneuvoa. En löydä pilettejä mistään ja koko raitiovaunu odottaa meitä useammalta kymmeneltä minuutilta tuntuneen muutaman hetken. ”Sulla oli ne liput!?”, tuhisen. ”Sullahan ne oli”, Aurinko tuhisee takaisin. Ja koko raitiovaunu odottaa. ”Sulla ne oli”, lipunmyyjä katsoo minua kyllästyneen näköisenä. Lopulta tulemme järkiimme kun tajuamme, että ei meidän tarvitse kirjautua ulos, koska emme aio jatkaa matkaa enää toisessa kulkuneuvossa tänään. Hyppäämme todella nopeasti ulos junasta, vaikka sillä tuskin on enää merkitystä: koko raitiovaunullinen kuljettajineen, lipunmyyjineen ja kaikkine paikallisine normaaleine työssäkäyvine ihmisineen on ehtinyt jo kirota meidät turistit. Saamme ainakin hyvät naurut jälkeenpäin kun tajuamme minkä kohtauksen olemme aiheuttaneet.
Seuraavana iltana alamme liftaamaan kohti pohjoista Alankomaata. Emme kuitenkaan onnistu edes löytämään etsimäämme liftauspaikkaa ja koko homma menee auringonlaskun kautta juna-asemalle kävelyksi. Maksamme turhan tyyriit junaliput Heerenveeniin, josta Malesian Penangista tuttu Frank tulee meidät noutamaan kotikaupunkiinsa Bolswardiin.
Frank vie meidät autollaan tuuliselle Afsluitdijkille, valtavalle patorakennelmalle, joka erottaa IJsselmeer-järven Pohjanmerestä ja toimii samalla valtatienä. Käymme myös Makkumissa, Frieslandissa ja ihastelemme paikallista posliinia ja kummastelemme paikallista kieltä.
Bolswardissa ja Alankomaissa alkaa olla melko harmaata ja sateista, joten Frank suosittelee talvehtimispaikaksi Portugalin eteläosaa, Algarvea, koska siellä ihmiset ovat mukavia, hintataso on matala ja sääkin melko miellyttävä vuoden ympäri.
Aamusella Frank heittää meidät läheiseen Sneekin kaupunkiin, josta aloitamme liftaamaan puolenpäivän maissa liikenneympyrästä. Nainen heittää meidät Heerenveeniin. Sitten kyyti melkein Groningeniin. Saksalainen mies melkein Saksan rajalle asti. Hollantilainen mies, jolta en aluksi halunnut mennä kysymään, heittää meidät rajalle ja osoittautuu paljon maailmaa nähneeksi tyypiksi. Sitten potsdamilainen Stephan vie meidät melkein Bremeniin. Huoltoasemalounaan jälkeen nappaamme kyydin tankkauspisteeltä Hampuriin asti, ja vieläpä oikealle asuinalueelle Altonaan.
Was geht, Digga? kysytään jostain syystä Hampurissa kun nähdään vanhoja kavereita, joten kysyn näin Joelilta. Asetumme hänen vierashuoneeseensa pariksi yöksi. Hampurissa käymme hieman kävelemässä Schanzella ja Reeperbahnilla ja satamassa, mutta enimmäkseen aika menee muistellessa yhdessä Indonesian reissua. Mitäpä siinä parissa päivässä ehtisi muuta.
Berliiniin liftaaminen Hampurista on todella helppoa, tulee taas todettua. Otamme hitchwikin ohjeiden mukaisesti aamulla S-bahnin Hasselbrookiin. Siitä Horner Kreiselin liepeiltä kyyti Berliiniin muutamien minuuttien odotuksen jälkeen. Haisemmekohan pahasti valkosipulille, tuumin alkumatkasta. Olemme nimittäin juuri ahmineen melko tujakat turkkilaiset Börekit juustolla sekä Lahmacunit ennen lähtöä.
Ja nyt olen taas Berliinissä, mutta en kauaa. Tiistaina menemme sinne Portugaliin.
