Lennämme etelään
Kävelemme Eurooppaa ristiin rastiin, astuen välillä tukevalle maan kamaralle, välillä horjuen aivan veden äärellä. Euroopan kartta, jonka Mateusz minulle lahjoitti, on ollut levitettynä Berliinin tukikohtamme lattialle jo useamman päivän ajan.
Haluaisimme Porniciin, Ranskaan, koska siellä asuva, Intiassa tapaamamme mukava ranskalaispariskunta on kutsunut meidät vieraakseen. Karttaa tarkasti tutkiessamme, huomaamme lähistöllä sijaitsevan myös Condomin. Mutta vaikka kuinka yritämme käännellä halpalentoyhtiöiden nettisivuja, pureskella liftaussuunnitelmia ja hinkata ohimoillamme olevia nystyröitä samalla kieriskellen tuskissamme kokolattiamatolla, emme saa ulos tyydyttävää Pornicin näkemisen ja Condomiin tulemisen mahdollistavaa kombinaatiota.
Portugalin eteläosa Algarve ja siellä sijaitseva Faron kaupunki ovat kuitenkin kaukaisuudestaan huolimatta saavutettavissamme, kiitos edullisten lentojen. Liftaamaan emme koko matkaa lähtisi, koska siihen tuhrautuisi helposti jäljellä oleva yhteinen pariviikkoisemme, eikä paikallaoloon jäisi ollenkaan aikaa.
Koska sopuhintaan löytyvät lennot Faroon nousevat ilmaan Maastrichtista, joka sattuu olemaan aivan vanhan kotikaupunkini Aachenin vieressä, emme enää epäröi vaan klikkaamme osta-nappulaa. Päätämme liftata Aacheniin edelliseksi päiväksi ja olla siellä yötä ennen lentoa.
Vaikka Aurinko alkaakin lämmittää kolean aamun jälkeen Berliinin liepeillä Michendorfissa, kuulemme lintujen laulavan sitä samaa kaunista sävelmää, joka on soinut pienissä päissämme viimeisen parin viikon ajan:
”Ennen kuin siipemme
jäätyvät kohmeeseen.
Nyt, kun vielä voimme,
lennämme Algarveen.
Luotu ei linnuille,
ei ihmisellekään,
Juuria paikoille,
meitä pitelemään.
Miksipä jäisimme,
tänne kauas kylmään?
Nyt, kun vielä voimme,
lennämme etelään.”
Hollantilainen rekisterikilpi autossa on aina mukava näky liftatessa matalan kielimuurin ja korkean kyytiinottotodennäköisyyden vuoksi. Kuljettaja on varsinainen apostolinkyytimestari. Hän oli tullut vaimonsa kanssa asioikseen Berliiniin vain juostakseen vapaaehtoisesti rapiat 42 kilometriä. Hulluutta, sanoisi joku. Mahtavaa, sanoo maratoonarikuljettaja ja viskaa meidät pitkälti yli Hannoverin.
Vähän ennen kolmea olemme huoltoasemalla maratonin päässä Kölnistä, jonne meidät heitti hauska saksalainen muutoskonsulttinainen. Jonkun aikaa kyseltyämme lepakkotutkijat Axel ja Hauskatutustua suostuvat heittämään meidät oikealle tielle – ja vähän pidemmällekin – vaikka heidän autossaan ei todellakaan ole tilaa. Axel on asunut vuoden Joensuussa ja puhuisi kanssani mielelläni suomea pidemmänkin pätkän ja harmittelee kun ei voi heittää meitä Aacheniin asti. Kun survoudumme takapenkille lepakkotutkimustarvikkeiden sekaan, käteeni työnnetään jaettavaksemme jäätelö, koska he voisivat kuulemma ostaa uuden jäätelön myöhemmin. Lyhyen lepakkomobiiliajelun päätteeksi en yhtään ihmettele, että Axel oli tuntenut olonsa Pohjois-Karjalassa kotoisaksi, sen verran hilpeä ja puhelias kaveri hän tuntuu olevan.
Dürenissä olemme pakotettuja uhmaamaan yleistä järjestystä ja asetumme moottoritien varteen peukaloinemme. Emme odota montakaan minuuttia kun kaksi autoa pysähtyy. Takimmaisen, viereemme pysähtyvän Ladan kuljettaja ei ota yrityksestämme huolimatta kyytiin vaan viittelöi hakeutumaan etummaiseen autoon. Karavaanin johtaja osoittautuu armenialaiseksi Ladan ostajaksi. Saksasta ostetulla Ladalla tekisi Armeniassa kuulemma hyvän tilin. Matkan aikana ja sen jälkeen opin, että kun armenialainen laittaa musiikkia kovemmalle ei se välttämättä tarkoita sitä että häntä ei kiinnostaisi keskustella. Keskustelu käykin melko vilkkaana ja äänekkäänä, välillä englanniksi välillä venäjäksikin.
Olemme kuitenkin pian Aachenissa. Edes bussipysäkillä en malta olla kertomatta kyytiä odottavalle miehelle opiskeluajoistani kaupungissa, koska olen innoissani kuin poika, joka saapuu pienempänä poikana piilottamalleen aarrekätkölle muutaman talven jälkeen. Onkohan kaikki vielä entisellään?
Blondelstrasse, Pontstrasse, Rathaus + Markt. Tuollakin päihdyttiin – ja tuolla! Bar Labyrinth oli todella joskus kuin labyrintti ja Coctail Bar Magellanissa seilattiin joskus aikamoisessa sivutuulessa. Mr. Dönerin dönerit ovat edelleen mahtavia ja maistuvat kölschin kanssa.
Käyn hörppäämässä maan alta pulppuavasta lähteestä mädän kananmunan makuista vettä ja uhmaan siten ”ei juomavettä” -kylttiä. Ei se myrkyllistä ole, vakuuttelen, tätä me aina juotiin lauantai-illan jälkeen aamulla kotiin palatessa, koska vedellä uskottiin olevan antikrapulastisia ominaisuuksia. No, ei se voi olla ainakaan yhtä myrkyllistä kuin se baareissa juotu tavara.
Elisenbrunnenin lähteen kupeessa on myös kahvila, jonka puhelinta saa käyttää kun pyytää kohteliaasti. Soitto bewelcome-nettisivuston kautta aiemmin meidät majoittaa luvanneen Benjaminin kämppikselle varmistaa sen, että meille olisi yöpaikka tiedossa. Hajamielinen isäntämme kun oli unohtanut kännykän kotiinsa eikä ollut vielä palannut. Saavuttuamme kämpälle suhteellisen pitkän kävelyn jälkeen, vastaanotto on lämmin. Saamme juotavaa ja erittäin maittavaa syötävää. Käymme keskusteluja matkustamisesta. Sitten isäntämme toteaa meidän olevan aivan liian väsyneitä ja päästää meidät nukkumaan.
Hyvin nukutun yön jälkeen olemme valmiita siirtymään Hollannin puolella sijaitsevalle Maastrichtin lentokentälle. Olemme vähän turhan myöhään liikkeellä, ja pikaisen riskianalyysin jälkeen päätämmekin, että olisi järkevämpää ottaa turhan tyyriskin (9 e) bussikuljetus lentokentälle kuin yrittää liftata. Kyytien kalastelu ei ole hyvä idea, varsinkaan jos on kyse jostakin niinkin vakavasta kuin etelän lennolle ehtimisestä, paitsi jos haluaa elää erityisen jännittävästi. Meille tarpeeksi jännittävää on kuitenkin se, että meillä ei ole kohteessa tiedossa mitään majapaikkaa ja vain hyvin minimaalinen matkabudjetti parille viikolle (n. 5 e / päivä / mahalaukku).
Irlantilaisen lentoyhtiön käsimatkatavarapolitiikka on tunnetusti melko tiukkaa, joten puramme ennen lennokkiin astumista kaiken ylimääräisen raskaan oloisen materiaalin repuistamme ja puemme sen yllemme. Reput näyttävät vaa’alla 9,95 ja 10,6 kilogramman lukemia, mutta meidät päästetään läpi. En ole varma olisinko pystynyt enää pukemaan päälleni 650 gramman edestä. Melko pian turvatarkastuksen ja hikisen reppujen uudelleenpakkaamisen jälkeen, lennämme etelään.
