On tullut viime aikoina keskityttyä matkustamiseen niin paljon että blogin päivittäminen on jäänyt. Nyt on kuitenkin hyvä ja korkea aika tehdä kertaus kuluneen kuukauden tapahtumiin ja jakaa jotain opittua myös täällä blogosfäärissä.

Olin siis Portugalissa noin viisi viikkoa, ensin pari viikkoa Alinan kanssa. Vaikka sinne mentiinkin lentämällä, liikkumismuoto paikasta toiseen oli kohteessa enimmäkseen liftaus. Majoitukset hoituivat enimmäkseen rannoilla ja metsissä telttaillen tai sitten couchsurfingin kautta kaupungeissa.

Saavumme ensin Faroon Alinan kanssa. Ensimmäinen yö pitää olla majatalossa, mutta seuraavana päivänä marssimme jo urheiluliikkeeseen ostamaan teltan (19,90e) ja joitakin retkeilyvarusteita. Yksikään couchsurfing-majapaikka Portugalissa ei ole vielä varmistunut, mutta nyt sillä ei ole enää väliä, koska olemme telttaretkeilijöitä.

Menemme junalla Lagokseen, jossa vietämme yhden yön kaupungin maksullisella camping-alueella. Tuntuu hurjalta maksaa 12 euroa oikeudesta pystyttää telttansa keskitysleirimäiselle alueelle, jota ympäröivät korkeat ja paksut piikkilangoin koristellut muurit. Suihkut ja vessat ovat sentään käytössä. Aamulla suuntaamme kuitenkin jo johonkin, jossa telttailusta ei tarvitse maksaa.

Istumme saksalaisen naisen pitämässä kahvilassa, koska siellä on ilmainen langaton nettiyhteys. Löydämme sivuston, joka käsittelee ilmaista telttailua Algarvessa. Suuntaisimme siis kohti Vila do Bispoa, mutta ensin käymme ruokaostoksilla.

Sveitsiläinen pariskunta heittää meidät Vila do Bispoon. Saavumme pieneen kylään noin seitsemän maissa ja lähdemme kävelemään kohti Praia do Cordoaman rantaa ja auringonlaskua erään saksalaisen miehen ohjeiden mukaisesti.

Reilun tunnin kävelyretken jälkeen saavumme viimeisistä surffaajista tyhjentyvälle hiekkarannalle. Kiipeämme ylös kukkuloille ja löydämme varsin mainion, nuotiopaikalla ja merinäköalalla varustetun leiriytymispaikan suojaisasta syvänteestä. Nuotion sytyttämisen ja päivällisen jälkeen uni maittaa.

Aamulla heräämme upeaan surffaajienkin suosimaan merimaisemaan, mutta Alina myös kipeään kurkkuun: parasta ottaa nyt levon kannalta. Törmään parkkipaikalla suomalais-espanjalaiseen pariskuntaan, jotka ovat tulleet surffaamaan. Surffaajia täällä siis riittää, kuin myös lintubongareita. Mutta jos lintubongareita haluaisi bongata olisi syytä suunnata Vila do Bispossa järjestettävään lintubongausfestivaaliin.

Toinen yö on sen verran tuulinen, että pelkäämme teltan lähtevän lentoon. Täytyy lähteä tiedustelemaan sisämaalta uutta telttapaikkaa. Sellainen löytyykin tiedusteluretken jälkeen.

Seuraavat päivät asummekin sitten sammakkolammeksi ristimämme pienen vesialtaan lähellä teltassa. Olisimme ehkä lähteneet pois jo aiemmin, mutta Alina onnistuu survaisemaan Farosta ostamamme terävän espanjalaisvalmisteisen veitsen sääreensä ja siten on liikuntakyvytön muutaman päivän ajan. Koska saamme verenvuodon tyrehtymään pikaisella koho-kompressiolla, ja koska haava näyttää lähtevän paranemaan hyvin, emme hakeudu lääkärin vastaanotolle. Opimme, että tamppooni on melkoisen hyvä keksintö laittaa puristamaan vuotavaa haavaa vasten.

Luonto on ainakin tähän vuodenaikaan kuivaa. Sateita ei ole ollut moneen kuukauteen. Kukkuloilla kävellessä hiekka pöllyää ja nahkealehtinen kasvillisuus on valloillaan. Merimaisemat ovat upeita. Lintuja, sudenkorentoja, sammakkoja ynnä muita olentoja vilisee näkökentässä. Tykästymme medronho-marjoihin, joita löytyy joka paikasta, mutta jotka ovat kai ainoita syötäviä marjoja mitä Algarven luonto tarjoaa. Eräällä liftausretkellä kylälle meidät heittänyt portugalilaispariskunta kertoo, että medronhosta valmistetaan perinteisesti likööriä tai grapan kaltaista alkoholijuomaa.

Iltaisin virittelemme nuotion varovaisesti valmistetulle nuotiopaikalle. Kunnollisen hiilloksen muodostuttua heitämme sekaan isoja perunoita, jotka valmistuvat varsin herkulliseksi ateriaksi ilman foliohässäköitä. Katselemme tähtitaivasta, juomme 69 senttiä litralta maksavaa punaviiniä ja ihmettelemme maailman menoa.

Lintunen laulaa uskomattoman kauniisti suloisia sävelmiä joka aamu samaan aikaan. Lähistön kukkula toimii auringon kanssa yhteistyössä herätyskellona. Heräämme joka aamu 9 aikaan miellyttävään lämpöiseen kirkkauteen terassiaamiaiselle. Päivällä pesemme pyykkiä ja itseämme Sammakkolammella. Aurinko hymyilee jälleen.

Suuntaamme kohti Sagresia, joka on aivan Portugalin ja siten Euroopan länsirannikkolla. Olemme saaneet vinkin eräältä surffaajalta aikaisemmin, että voisimme majoittua teltassamme eräällä rannalla ilmaiseksi.

Rannalla sattuu telttailemaan myös neljä espanjalaista surffaria/muusikkoa, Xavier, Kike, Jopi ja Borga. Kärytämme yhdessä makkaraa, pastaa, tomaatteja ja yrttejä, soitamme, laulamme ja rakennamme yhdessä tulta. Yksi espanjalaisista osoittautuukin argentiinalaiseksi ja saamme nauttia argentiinalaisesta, erittäin tunteikkaasta ja kauniista kitaramusiikista. Rommikolaa ja marokkolaisia herkkuja, kallioiden ympäröimänä, yllä tuikkiva tähtitaivas ja taustalla kuohuva Atlantin valtameri. Jopi soittaa uskomattomalla tunteella Stairway to heavenin. Olen todella tässä hetkessä enkä tiedä mistään muusta. Tähän olisi hyvä kuolla.

Seuraavana päivänä liftaamme ensin Lagoaan, ja sieltä Albufeiraan. Ensin saksalainen pariskunta vie meidät Lagoaan asti ja matkalla käymme kuvailemassa korkkipuita. Lagoasta Albufeiraan meidät heittää romanialainen rakennusfirman ukkeli pakullaan. Hän ostaa meille myös juomat kahviosta ja vaikka emme juurikaan puhu samoja kieliä matka taittuu mukavasti.

Uskomattoman energinen 62-vuotias, eläkkeellä oleva saksalainen juristi ottaa meidät vastaan. Hän on aikoinaan asunut Suomessakin ja pelannut KV:ssa jääkiekkoa vaikka ei kertoman mukaan kuulemma osaa luistellakaan. Hän on myös oppinut pilkkimään Jyväskylässä, jossa hänellä oli suomalainen tyttöystävä 1973-76. Saamme kutsun hänen 75-vuotissyntymäpäivilleen, 13 vuoden päähän. Mies nukkuu itse parvekkeella aurinkotuolissa ja pakottaa meidät parisänkyynsä. Hän olisi aamulla lähdössä taikamattolennolle, eikä siksi haluaisi häiritä meitä. Mene ja tiedä, hyvin nukutun yön jälkeen olemme kuitenkin valmiita jatkamaan kulkuamme kohti Taviraa.

Saamme kyytiä 20 kilometrin verran lentokenttämekaanikolta. Tuntuu tyhmältä olla kaupungissa kerjäämässä kyytejä. Olisin paljon mielummin telttailemassa, kalastamassa, metsässä kuin täällä betoniporsaiden ympäröimänä. Onnistumme liftaamaan 20 km kolmessa tunnissa. Jipii. Härskisti vain Alina tien varteen ja itse piiloon, josko se tärppäisi. Siinä mielessä liftaus on kuin kalastamista joskus; nainen voi toimia syöttinä. 40 minuutin ruokatauko ja liftaus jatkuu Faron viiden ruuhkassa, kuumassa auringonpaisteessa bussipysäkillä.

Kävelemme pitkän tovin (30 min.) oikealle tielle, Olhaoon päin. Kysyn tien varressa autoaan pakkaamassa olevalta naiselta, olisiko tie oikea, ja hän sanoo portugaliksi voivansa heittää meidät Olhaoon asti. Olhaosta saamme toisen kyydin nopeasti ja olemme jo kohta Tavirassa.

Olemme menossa eräälle ekofarmille Taviran lähelle. Kuljettaja heittää meitä hyvän matkaa kylää kohti, mutta hyppäämme autosta liian aikaisin pois. Kävelemme pimentyvässä illassa noin kaksi tuntia ennen perille saapumista. Vaikka olemmekin väsyneitä ja vaikka Alinan jalka on edelleenkin kipeänä, yritämme vain hokea mantraa, jonka mukaan kaikki tämä on sen arvoista.

Farmia ylläpitää n. 60-vuotias belgialainen nainen, joka on saanut tarpeekseen kaupungissa asumisesta. Siellä kasvaa appelsiini-, oliivi-, granaattiomena- ja pähkinäpuita. Kaksi vuotta sitten käynnistynyt projekti toimii permakulttuurin periaatteiden mukaisesti: luontoa kunnioitetaan ja kaikki tehdään sen ehdoilla. Paikalla on muitakin vieraita. Syömme päivälliseksi yhdessä pastaa ja kasviksia. Meille on varattu iso teltta ulkona, (kesällä kuivan) joen rannalta.

Aamulla heräämme maagiseen puutarhaan. Appelsiini-, omena- ja granaattiomenapuita… yksi japaninmispelipuukin. Paikka tuntuu taianomaiselle. Tuntuu siltä että kaikki muut paikat ovat olleet vain pysähdyksiä ennen tähän paikkaan saapumista. Tuntuu vaikealta lähteä vaikka juuri saavuimmekin.

Upean viikonlopun jälkeen suuntaamme kohti Sevillaa, Espanjaa, josta Alinalla olisi paluulento kotiin. Alamme liftaamaan Tavirasta eräästä moottoritielle johtavassta liikenneympyrästä ja pohdimme ääneen millainen kyyti ei varmasti koskaan ottaisi meitä. Sellaiseksi muodostuu vanha, ehkä 70+ pariskunta joka on kotoisin Brittein saarilta, koska vanhemmat ihmiset vaikuttavat aina niin pelokkailta ja britit nyt eivät ole muutenkaan koskaan ajaneet kuin ohi.

Kuinka ollakaan, muutama minuutti tämän pähkäilyn jälkeen auto pysähtyy. Sisällään arviolta 70-80-vuotias brittipariskunta. Miten tällaisten tapahtumien jälkeen voi olla enää uskomatta maailmankaikkeuden johdatukseen? Oliko ajatus, aivoissa ryhmittyneet kvarkit ensin vai itse tapahtuma, atomeiksi materialisoitunut kyyti? Ehkä sillä ei ole niin merkitystä kumpiko tapahtui ensimmäisenä, mutta en voi olla välillä miettimättä, mitä eroa on tosi toiveella ja tulevaisuuteen näkemisellä?

Pääsemme Espanjaan. Rajalta nappaamme kyydin Huelvaan asti. Ilta alkaa kuitenkin hämärtyä, eikä kyytejä tunnu heruvan, joten kävelemme bussiasemalle ja jatkamme siitä Sevillaan linja-autolla.

Sevillassa yhden yön jälkeen Alina lentää aamulla pois. Nyt matkustan taas yksin, mutta en ole yksinäinen. Seuraavat kaksi viikkoa vietän maagisessa puutarhassa, pidän taukoa ulkoisessa matkustamisesta ja sukellan sisäiseen.

Avainsanat: Aurinko, kielimuuri, liftaus, luonto, Portugali, ruoka, sohvasurffaus, telttailu

Tämä kirjoitettiin maailmalla, ja julkaistiin torstaina, 17. marraskuuta, 2011.