Lähden Barcelonaan
Lumi tipahtelee korkealta teatterikorkeakoulun katolta isoina mutta hitaina ryöppyinä. Hieno pakkaslumi pölyttää varomattomien ohikulkijoiden kirpakasta helmikuisesta pakkassäästä punoittavat kasvot.
Saan tekstiviestin Stephanilta. Minut toivotetaan tervetulleeksi Barcelonaan. Siitä nousee lämmin tunne. Aikaisemmin kymmentä pakkasastetta näyttänyt mittari tärähtää nyt vähintään paria astetta lämpimämpään lukemaan. Pimeää kylmää on silti minulle liikaa. Taas on seurattava Aurinkoa.
Viime hetken matkajärjestely kimppakyydillä Tampereelle. Ennen sitä lounaalle teatterikorkeakoulun ruokalaan. Punajuuripihvejä, tummaa riisiä, salaattia ja jotain muuta sekalaista höystöä. Katselen samalla joidenkin opiskelijoiden näyttelemistä. Runebergintorttuun ei ole varaa. Katalonian värit ovat seinillä.
Jään lämmöntunteeseen kahvikupposen ääreen vielä muutamaksi hetkeksi, ennen kuin sukellan takaisin hyytävään säähän.
Ennen suomen kielialueelta poistumista luen loppuun aloittamani Marco Kososen Rock ’n’ roll suicide barin. Kirjassa Kosonen raottaa lukijalleen sitä maailmaa, jossa matkustetaan uskaliaasti ympäri maailman intuition vietävänä ja tehdään rohkeita päätöksiä, kuten vaikkapa baarin perustaminen saarelle keskelle kambodzhalaista viidakkoa. Matkustaminen on Kososelle rauhantyötä, ”sillä tutustuessaan toisten maiden ihmisiin tarve heidän kimppuunsa hyökkäämiseen vähenee”. Näin olen itsekin kokenut.
Rock ’n’ roll suicide bar on viihdyttävä, helppolukuinen kirja, mutta sisältää muutamia helmiä epäilemättä runsaan elämänkokemuksen kautta johdettujen ajatusten muodossa. Minulle Kososen kokemukset siitä, että ”valittu tie alkaa toden teolla kantaa hedelmää vasta myöhemmin” ja että tietä ”pitää kulkea riittävän pitkään voidakseen osoittaa aikovansa tosissaan kulkea tien loppuun asti” ovat kovin rohkaisevia juuri nyt tässä hetkessä.
Nyt olen menossa Barcelonaan syystä jota en vielä tiedä. Kai se on sitä intuitioonsa uskaliaasti luottamista. Kaupunki on alkanut kutsumaan viime aikoina. Mm. tuleva kämppikseni on asunut siellä vuoden ja moni muu vastaan tullut ihminen on alkanut puhumaan minulle siitä rohkaisevaan sävyyn, varsinkin sen jälkeen kun olin tehnyt päätöksen. Ikään kuin päälläni olisi kyltti: ”olen menossa Barcelonaan”.
Viime viikot Helsingissä ovat olleet mukavaa aikaa. Olen valmistanut ystävieni kanssa maittavia aterioita dyykatusta ruuasta, saanut proosaklubilla kirjallista lääkitystä apatian torjuntaan, perustanut kolmen hengen yhteisön, vieraillut salakapakan tapaisessa synttäribileissä ja keskiaikaisissa kamppailuissa saanut miekalla ja keihäällä huitoessani nuolesta monta kertaa päähäni. Olen soitellut kitaraa, kävellyt ympäri pääkaupunkiseutua, saanut 80 euron tarkastusmaksun paikallisjunassa, ja mikä hienointa: löytänyt itselleni huoneen kevääksi.
Tampereella yövyn ystäväni luona ennen lentoa. Miltei juoksen paukkuvassa pakkassäässä, jotta pysyisin lämpimänä. Aurinko paistaa kirkkaasti. Liikennevaloissa pysähtyessä hengitys kiteytyy jäähileiksi jotka kimaltelevat ja tanssivat kauniisti ilmassa.
Alan voida pahoin kun näen katujen varsilla lainamainoksia ja venemainoksia vierekkäin. ”Redefining freedom – Vapauden uudelleen määrittely” mainostetaan luksusveneitä. Minulle vapaus on jotain muuta kuin itsensä orjuuttamista lainaan vain pystyäkseni omistamaan jotain mitä en tarvitse. Minulle vapaus on jotain mitä ei voi ostaa, jotain mitä ei voi omistaa, jotain mitä ei voi minulta pois ottaa. Itse voin siitä luopua, mutta minulla on vapaus valita.
Kososelle vapaudenkaipuu ”on ehkä ylikorostunutta eikä siksi suosi [elämän] jakamista toisen kanssa”. Vaikka Kosonen puhuukin tässä parisuhteista, näen asian hieman toisin. Matkustaessani, ollessani tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jaan jatkuvasti elämän muiden kanssa, olinpa sitten pari- tai jossakin muussa suhteessa.
Kososen tavoin olen itsekin huomannut, että mitä enemmän ja pidempään olen matkustanut, sitä tärkeämmäksi on tullut hidastaminen. ”Hitaasti mutta määrätietoisesti kulkiessaan ja itselleen rehellisenä pysyen voi toteuttaa unelman toisensa perään. Mihinkään ei kannata kiirehtiä, vaan kulkea mieluummin kävellen ja kävellessään katsella ympärilleen, keksiä uusia tavoitteita ja unelmia matkallaan ja antaa niiden rauhassa kotiutua mieleen.” Tätä lähden nyt opettelemaan Barcelonaan, ja vain aika näyttää mitä tuleman pitää, koska kukaan ei tiedä mitään huomisesta edeltäkäsin.
Oskari matkustaa, henkseleitään paukutellen, mietteliäänä, olemattomana, mutta silti olevana, elävänä paradoksina, liikkuvana pysähtelijänä, muita tarkkailevana itsensä tutkiskelijana, materialistisena minimalistina, pysähdystä kaipaavana jatkuvana muutosprosessina; verbinä — salakapakassa täysin avoimena, töissä vapaalla, hetkessä tapahtuvan elämän nimeen vannovana pohtimassa tulevaisuutta.
