Istuin erään meren rannalla sijaitsevan kahvilan terassilla uuden tuttavuuden kanssa. Kevätaurinko lämmitti mukavasti ja valonsäteet heijastuivat kimmeltäen lumipeitteisen meren pinnasta kasvoihimme.

”Kirjoita oman elämäsi tyhjästä suklaapallosta”, hän ehdotti.

Hörppäsin kahvia ja katsoin häntä kysyvästi hymyillen.

”Niin, se on sellainen tarina jostakin asiasta, jota et ole lapsena ymmärtänyt. Olet saanut tyhjän suklaapallon, mutta salannut asian muilta, koska et ole pystynyt käsittelemään asiaa”, hän selvitti.

Teen sen, tuumin silloin.

(lisää…)

Kukaan ei kulje niin kauas ja niin nopeasti kuin ihminen, joka ei tiedä mihin hän on menossa.

– H.W. Tillman

Matkani kuljettivat minut viime vuoden puolella Suomeen, Ruotsiin, Venäjälle, Intiaan, Malesiaan, Indonesiaan, Vietnamiin, Kambodzaan, Thaimaahan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Saksaan, Hollantiin, Portugaliin ja Espanjaan. Aasiassa vierähti ensin viisi kuukautta tyttöystävän kanssa. Sitten rauhoituin pari kuukautta Suomessa, jonka jälkeen lähdin eurotta Eurooppaan. Vaikka matka ei jatkunutkaan Euroopassa koko aikaa täysin eurotta, palasin Suomeen kolmen kuukauden taivaltamisen jälkeen. Sittemmin olen asunut Suomessa, mutta käynyt kerran Berliinissä olemassa kaksi viikkoa (englanniksi).

(lisää…)

Berliini menee ihon alle. Juuri nyt se on vaihtoehtoväen ja trendinluojien pääkaupunki, jossa kylmän sodan jäljet näkyvät vielä. Bisarriin mieltyneet kaupunkilaiset hellivät DDR-retroa, luomuelämää ja punk-taidetta, mutta myös huippudesignia, muotia ja avant gardea. Berliini huumaa kävijän oudosti vain olemalla oma rosoinen itsensä.

Näin alustetaan tuoretta Stockmannin Berliini-aiheista kuvastoa. Nyt kun takana on reilu viikko tätä Berliini-nimistä huumetta, on jo aikakin tehdä katsaus joihinkin menneiden päivien tapahtumiin ja havaintoihin ja kysyä: Mitä kautta ja miten Berliini menee ihon alle? Mitä voisi olla tämä nk. vaihtoehtoväki? Onko punkkareita tosiaankin vielä olemassa? Millaisissa paikoissa punk-taide tai avant garde syntyvät? Miten kylmän sodan jäljet täällä vielä näkyvät?

(lisää…)

25. päivä kuluvaa kuuta, tuijotan passiani ja sen sivulle 14 liimattua rakkaan itäisen naapurimaamme luona vierailuun oikeuttavaa virallisen tylsää lappua. Tarkoitukseni on ollut lähteä Pietariin, mutta nyt joudun toteamaan viisumin umpeutuvan samaisena päivänä. Väri pakenee maailmasta, kukat lakkaavat tuoksumasta, linnut vaikenevat kuolleina maahan tipahdellen. Pettymys huuhdotaan alas epätoivoisella tekstiviestillä, turhan kiireisellä näköpuhelinpalaverilla ja kupposella haaleaa kahvia. Viisumia ei enää tähän hätään saisi, joten itämaiset häät täytyisi jättää toistaiseksi kokematta. Ilman viisumiakin sinne voisi matkustaa, laivalla, mutta 72 tunnin viipymisrajoitus räjäyttää kaikki järkeenkäyvät suunnitelmat palasiksi.

Virkistyn Auringolta saapuneesta viestistä niin, että kohta istun jo sen suurempia murehtimatta siskoni autossa matkalla kohti Vantaata. ”Niin, tottahan se on”, totean mielessäni, ”elämässä ei ole vahinkoja tai epäonnistumisia!” Kaikestahan voi löytää tarkoituksen, mutta ei liene tarkoitus, että sitä lähdetään aina tarkoituksella etsimään. Minä olen kuitenkin kaikesta huolimatta matkalla kohti etelää, jos tarkoitus vaikka sattumalta sattuisi lymyämään siellä.

(lisää…)

Tunne alkaa hiipiä hiljalleen:

olen yhtä metsän kanssa,

olen yhtä luonnon kanssa,

olen yhtä sinun kanssasi.

 

Joka henkäyksellä,

joka askelella,

joka ajatuksella,

olen metsässä.

 

Puut hipelöivät minua,

käyvät käsiksi,

mutta lempeästi.

En ole yksin.

 

Eksynkö tänne,

neliökilometrin saarelle?

Jos niin,

teenkö sen tahallani?

Metsässä kävely tänä mystisenä iltana saa minut pohtimaan syvällisiä.

(lisää…)

Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin itse olemme.

– Anaïs Nin

Viisi kuukautta Aasiassa on vierähtänyt. Tunnen olevani jälleen kotona. Haluan kertoa siitä, mitä nyt tunnen. Ehkä jakaa jotain pientä siitä mitä olen oppinut.

(lisää…)

Nyt kun kaikki työkiireet ym. sellaiset asiaankuulumattomat asiat alkavat helpottaa, on ollut viimein aikaa alkaa toden teolla valmistautumaan tulevaan reissuun ja tarvittaviin käytännön järjestelyihin. Tehtävälistat viime viikkoina ovat olleet jokseenkin tuskastuttavan pitkiä. Päivittäin on saanut hermoilla, että kaikki asiat tulisivat hoidetuiksi ajallaan. Toisaalta on ollut kuitenkin ilo huomata, kuinka paljon sitä saakaan aikaan kun motivaatio on korkealla.

Tässä poimintoja muutamista tärkeimmistä asioista, joita on täytynyt järjestää tai miettiä ennen pidemmälle reissulle lähtöä:

(lisää…)

No niin. Kämppä myyty. Asuntovelat maksettu. Opinnot ja työt, jotka todella tuntuivat lähinnä töiltä, on hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Nyt voi sanoa, että alkaa jo helpottaa.

Pitkästä aikaa aamulla sängyssä makaamiseen havahduttuani tulee olo, että ei malttaisi enää nukkua. Jonkinlainen uusi elämäninto on vallannut minut. Viime päivinä olen tuntenut, että todellakin aamulla herään loppuelämäni ensimmäiseen päivään.

Tuntuu kuin todella pitkän tauon jälkeen olisin viimeinkin loksahtanut sellaiselle elämän polulle jolla minun kuuluukin olla. Nyt kun on enemmän aikaa, se tuntuu rikkaudelle. Voi keskittyä niihin asioihin jotka elämässä oikeasti merkitsevät jotakin. Enemmän aikaa muille ja itselle. Voi vaikka unohtua keskustelemaan hyvän ystävän kanssa tuntikausiksi kahvikupin ääreen. Voi lukea kirjaa tai jättää lukematta jos siltä tuntuu. Voi vierailla pitkän tauon jälkeen entisessä kotikaupungissaan.

Voi tajuta, että hyvät asiat elämässä ovat enimmäkseen ilmaisia.

Hidas lauantaiaamu. Herään sälekaihtimien läpi tunkevaan auringon paisteeseen. Laipio on kaunis kattokoristeineen, hieman likaisen valkoinen. Lattia on vuokraisännän mukaan suomalaista koivua. Mukava, sopivasti nariseva ja paukahteleva puulattia. Teepannu viheltää kaasuliedellä. Pekoni ja kananmunat paistuvat voissa. Majoneesia ei ole syytä unohtaa eikä säästellä. Nautin korkeista huoneista, korkeista ovista. Aikakin on korkea, kotoa poistumista ajatellen.

Ulko-ovelta minua tervehtivät hymyilevä sää sekä aurinkoiset ihmiset.

Lauantaimarkkinat kuhisevat ihmispaljoudesta. Tarjolla on juustoja, meren antimia, kankaita, hedelmiä, leipää, makeisia, kirjoja, kaikenlaista. Myyjätkin hymyilevät. Rasvassa uppopaistettu kalafilé on suussasulava. On mukava kuunnella puheensorinaa jota ei ymmärrä. Juustokiekot ovat todella valtavia. Ja mikä köyhää opiskelijaa ilahduttaa, tarjolla on ilmaisia maistiaisia. Kankaat ovat kauniita, ja niiden ympärillä juoksentelevat lapset intoa täynnä. Eräässä kojussa on valtava kokoelma hattuja.

Jos haluaa todellista pikaruokaa, kolikkoautomaateista sitä saa. Ja siinä vieressä tuorepuristetaan appelsiinimehua. Melkoinen kontrasti.

Rakennukset ovat komeita ja vanhoja. Tällaista kaipaan Suomessa. Mutta ällistyttävintä on, että monet taloista näyttävät siltä kuin ne kelluisivat veden päällä. Jotkut ravintolat ovat kanaalien vesirajojen alapuolella. Mietin vain, kuinkahan paljon täällä törmää asunnoissa homeeseen? Juustoihin sitä ei ainakaan haluta.

Eräs karkkikauppa viettää 70-vuotisjuhlavuottaan. Innostun ja ostan tikkarin. Punavalkoisen. Kaduilla kansalaiset survovat naamoihinsa upporasvassa paistettua perunaa sellaiseen tahtiin, että ei voi olla ihmettelemättä miten valtaenemmistö näyttää kuitenkin niin sutjakoilta.

Kanaalien varret on survottu täyteen vaatekauppoja, kirjakauppoja, kauppoja, kaiken maailman ravintoloita, kahviloita, kuppiloita ja kahvipuoteja. Eräskin kauppa on pullollaan sarjakuvia. Kadulla kaupataan tulppaaneja kovaan ääneen.

Aussitrio soittaa ja laulaa sillalla. He tuntuvat keräävän paljon korvia, jokusen kolikonkin. Tässä ihmiset taluttavat polkupyöriään. En ole aivan varma, johtuuko se pyöräilykiellosta, vaiko kenties siitä, että nuo ihmiset eivät koe olevansa pyöräilykunnossa.

Istahdan erääseen kahvilaan. Nurkkapöytä on aina hyvä valinta, jos haluaa tarkkailla ympäristöään huomaamattomasti. Korenwolf witbier, kiitos. Ikkunan toisella puolen nuori pari mutustaa voileipiä suurella antaumuksella. Jostain syystä tilaukseni ei koskaan saavu pöytään. Ehkä niin on parempi, ajattelen, ja poistun paikalta sen kummempaa kohtausta aiheuttamatta. Kotonakin voi viettää hienon kahvihetken.

***

Kävelymatka bussipysäkille ilta-auringossa on täynnä hyvää tunnetta, aitoa innostusta sekä matkalle lähdön tuomaa pientä mukavaa jännitystä. Mitähän nuo kaikki ihmiset ajattelevat, ajattelen. Hiljattain näkemäni elokuva, ”Berliinin taivaan yllä”, on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen. Tarkkailen tuntemattomia, ohitse kiitäviä ihmisiä muutamia sekunteja, joskun pidempääkin. Empatia valtaa minut, ja alan kuvitella yksittäisten ihmisten mahdollisia elämäntilanteita. Hieman synkistyn tajutessani, että kaikki tuo analyysi perustuu omiin ennakkoluuloihini. Näen tuonkin henkilön sellaisena kuin itse olen, enkä sellaisena kuin hän on.

Sielut läikkyvät ajassa. Minua ympäröi tunnemeteli.

Seisonkin jo ruuhkaisessa bussissa. Ikkunasta näen kun asemalla isoa rinkkaa lanteillaan kannatteleva nuori neito hyvästelee poikaystävänsä. Heitä näyttää ympäröivän sellainen tunnelataus, jonka uskon jollain tasolla itsekin ymmärtäväni.

Bussista ulos astuttaessa noudatetaan jonkinlaista epäselvää nokkimisjärjestystä. On merkillistä havaita, kuinka ihmiset tekevät keskenään yhteistyötä. Selviytyäkseen. Anteeksi vain. Hymy. Mene sinä vain ensin. Se on sitä toisten huomioon ottamista, yhteistyötä. Mutta onko se lähimmäisenrakkautta vai inhoa?

Jos markkinat kuhisivat ihmisistä, asema on niitä tulvillaan. Ihmisten väistely onnistuu vain kun menee virran mukana.  Virtaa vasten kahlaaminen on vaivalloista ja saattaa aiheuttaa törmäilyä, mutta se on joskus ainoa vaihtoehto jos haluaa päästä johonkin.

Junalippu tulee ostetuksi ajoissa. Raiteelle tulee saavuttua myöhässä. Ihmiset ovat auttavaisia asemalla. Kun apua pyytää sitä kyllä annetaan.

Olen löytänyt itselleni paikan junasta. Olen istunut erään naisen viereen. Tässä maassa kyllä pääsee toisen viereen istumaan, kunhan pyytää ensin ystävällisesti siirtämään kassin pois penkiltä. Minulla on kädessäni menopaluulippu toiseen kaupunkiin. Olen matkalla!

Peltomaisema, jolla lehmät laiduntavat, on litteä. Oranssi ilta-aurinko on juuri tipahtamassa vihreän ruohomaton alle. On myöhäinen kesä. Syksy on vasta alkamassa. Hetkessä tunnen kuitenkin yllättäen katumusta. Tunne johtuu sen tajuamisesta, että olen ostanut asemalta vahingossa keinomakeutettua pullovettä.

Juna saapuu asemalle. Vierustoverini poistuu. Olen huomaavinani ihmisten huomattavan hiljentymisen. Ja sitten menen ja rikon sen aiheuttamalla itse melusaastetta. Hetkittäin on kuitenkin täysin hiljaista.

Seuraavalla asemalla tapahtuu ihmisvaihdantaa. Uusien, puheliaampien ihmisten esiinmarssi. Huomaan kuinka kädet taskuissaan tyttöystäväänsä odottava nuori mies ilahtuu kun hänen tyttöystävänsä viimein saapuu. Minä koen tuossa hetkessä itsekeskeisen ajatusripulin. Yhtäkkiä ikävöin kitaraani, mutta rakkaimpaani kaipaan lohduttomasti. Kummallinen tuntemus… kyynelten nielemisestä johtuva painava tunne kurkussa.

Suurkaupunkiin johtava rataosuus on graffitien koristama. Ruma, mutta kaunis. Ennestään tuntemattomaan kaupunkiin saapumisesta aiheutuu yllättäen hieman häkeltynyt innostus. Kiitän junassa tietä antavaa herrasmiestä paikallisella kielellä.

Asemalla selailen aikatauluja hieman paniikinomaisesti, mutta kuitenkin ihmeellisellä tavalla siitä aiheutuvasta jännityksestä nauttien. Myöhästyn jatkoyhteydestä. Mitäpä silläkään on väliä, tuumaan, ja ostan automaattisuklaapatukan. Tässähän on hyvää aikaa vaikka istahtaa alas ja tarkkailla hieman ympäristöään.

Tuolla hemmolla rastat ulottuvat alaselkään asti. Tuo mies antaa hiustensa kasvaa, ja antaa kenties myös kaikkien kukkien kukkia. Ja katsos tuotakin puku päällä tekstiviestiä jalat ristissä kirjoittavaa keski-ikäistä miestä. Mitähän mahtaa pyöriä hänen elämässään? Mikähän mahtaa olla hänen tarinansa? Hänkin yrittää varmasti kasvattaa jotain elämässään. Niin kuin me kaikki. Tuossakin tuo reissaajatyttö kasvattaa tietouttaan tästä maasta lukemalla matkaajan opaskirjaa.

Nostan katseeni ylemmäs. Näen korkeita kerrostaloja, jotka ovat täynnä yritysten toimistoja, liiketiloja, ehkä myös asuntoja. Viereeni istuu rullalautaa kantava nuori mies. Toisella puolellani istuva nuori pari tutkailee yhdessä jotain ostoskuittia. Saan lämpimän katseen vaivalloisen näköisesti kainalosauvoin kulkevalta tytöltä.

Paikallisjunan penkissä on vielä edellisen ihmisen lämpö. Vaihdan vaivihkaa katseen käytävän toisella puolella istuvan mamman kanssa. Ovi narisee. Ihmiset yskivät. Viereisessä vaunussa meluavat lapset. Raiteet kitisevät junan painosta. Juna alkaa kiihdyttää. Tunnen vauhdin. Ristikkoa vastapäätä täyttävä, harmaisiin pukeutunut, niiskuttava, itsekseen puheleva vanha rouva on varmasti kokenut paljon elämää. Juna on viimein perillä.

Jo toisen kerran tänään: uusi kaupunki. Aurinko on jo miltei laskenut. Puen takin päälleni. Hyppään umpimähkään ensimmäiseen raitiovaunuun, joka näyttää menevän keskustaa kohti. Ystävältäni saadun neuvon mukaisesti, pyrin isoimmalle kirkolle. Pian joudun kuitenkin toteamaan, että olen mennyt ohi. Ystävällinen pariskunta neuvoo minua. Lähinnä omaa henkeäni uhmaten, hyppään vastaan tulevaan, takaisin päin menevään raitiovaunuun toisen vaunun edestä. Lähestyn viimein kaupungin ydintä. Polkupyörä rämisee ja pärisee mukulakivetyksellä.

Iloinen jälleennäkeminen. Ystäväni pyörittää kahvilaa, joka on vasta hiljattain avattu. Samassa yhteydessä on pysyvä taidenäyttely ja -myymälä. Kahvila on jo suljettu, mutta kasaamme taideputiikin puolella yhdessä polkupyörän. Asennusoluet. Kauneutta joka puolella. Tyylikästä muotoilua. Ihminen täynnä elämää.

Myöhemmin syön uskomattoman hyvää salamipastaa pelikaanein koristellussa ravintolassa. Kokki on ystäväni. Tarjoilija on ystäväni. Elämänmyönteistä.

***

Born to be wild!, Café de Engel. Baari pullistelee elämää. Go Johnny, go go! Musiikki on kuitenkin liian kovalla. Lasi Dommelschia. Nurkkapöytä lavan edessä käynnin jälkeen. Joka puolella kauniita ihmisiä. Välillä nurkkapöytäänkin satelee katseita. Nuori poika lämmittelee tyttöä sohvalla. Viinipullossa palaa kynttilä. Vanhempi, päihtynyt herra laulaa bändin mukana, I saw her standing there… Joka puolella on enkeleitä.

Orkesterin soitto loppuu. Ihmiset alkavat tungeksia. Niin teen minäkin. Edessäni seisovan tytön hiukset ovat kasvoillani. Ihmiset tunnustelevat toisiaan, kunnes esiin marssii toinen bändi. Sound check. Kaiuttimet alkavat kiertää. Vieressäni pelataan uhkapeliä.

Keskusteluja kulttuureista, Israelista. Käsissä pyöritettävä nauha, kaikkinäkevä silmä, hyvä onni. On hyvän ystäväni syntymäpäivä. Pieni olutmuki kumoutuu toisensa jälkeen ja tarinoita vaihdetaan. Voi vaikka oppia jotakin uutta. Sababa, hyvä tunne jostakin.

Takin etsintä alkaa. Humala on hiipinyt, ihmiset menettävät rajoitteitaan. Lasinaluset on silputtu pöydälle. Mies tutkailee karttaa. Katossa on enkeleitä. Olut. Pakko mennä.

Olen yökerhossa tanssilattialla. Ihmiset todella tuntevat toisensa. Tämä on pieni kaupunki. Rento meininki. Olen autuaan tietämätön olinpaikastani. Tanssilattian valot, värikkäät ihmiset; koko spektri.

Paikalliselta kebab-kioskilta yllättävän tulinen kebab-rulla. Ystäväni komentaa huonosti käyttäytyviä nuorukaisia. Polkupyöräretki tähtitaivaan alla. Äkkinäiset jarrutukset. Yöllinen peltomaisema.

Vihdoin perillä. Hieno talo. Makuuhuone. Mikä matka! Aika nukkua.

10.10.2010

Viime aikoina olen ollut melko synkkänä, hieman alla päin. On ollut niin paljon kysyttävää, ja vain vähän vastauksia. Elämässä on ollut sellainen vaikeahko itsetutkiskeluvaihe, joka on miltei halvaannuttanut koko ulkoisen olemukseni. On niin monta mielessä pyörivää kysymystä, että aivot jotenkin ruuhkautuvat. Kun siihen samaan syssyyn pitäisi tehdä ajatustyötä, saattaa sitä alkaa käymään vähän ylikierroksilla. Helposti saattaa tuntea sellaisen hiipivän burnoutin ohimoillaan. Yksi asia kuitenkin on ajanut minua eteenpäin. Se on ollut valon kajastus tunnelin päässä, ja siitä haluankin kertoa tässä kirjoituksessa.

Viime aikoina ajatteleva mieleni on saanut minut välillä totaaliseen otteeseensa, enkä ole ajoittain pystynyt löytämään rauhaa mistään asiasta, missään paikassa. Valo tunnelin päässä on ollut lähes näkymättömissä. Viikonloppuna tajusin kuitenkin jotain suurenmoista. Muistin jotakin tärkeää.  Tai ei sittenkään.  Minua itse asiassa muistutettiin jostakin aiemmin jo tajuamastani asiasta. Se on vastaus kysymykseen siitä, miksi olen lähtenyt tälle matkalle, johon elämä on minua nyt puskemassa. Miksi olen tässä tunnelissa. Olin jo miltei itsekin unohtanut sen.

Sellaisen hepun kuin Lao Tsun uskotaan joskus sanoneen jotain tähän tyyliin: ”Olevaisesi keskipisteestä löydät vastauksen; tiedät kuka olet ja tiedät mitä haluat.” Jokin aika sitten otin kai tuon melko tosissani. Yritin mennä itseeni löytääkseni vastauksia. Ja monien, joskus kivuliaidenkin kokemusten jälkeen, sieltä löytyikin paljon kaikenlaista rompetta. Enimmäkseen kaikkea turhaa painolastia. Suuri osa noista rojuista onkin jo käyty läpi ja sittemmin heitetty kaatopaikalle. Vielä on tosin paljon tekemistä. Niitten rojujen keskeltä on löytynyt kuitenkin myös aarteita. Lipaston laatikoihin unohtuneita helmiä. Yksi niistä on eräs intohimoni: matkustaminen.

Halusin kai jo pitkään antaa itselleni mahdollisuuden alkaa elämään sitä elämää mikä tuntuisi rakkaalle ja oman elämäni kannalta tärkeimmälle – jos vain voisin valita. Ja minähän voin valita, koska kuka tahansa meistä voi! Se valinnan, päätöksen tekeminen onkin yksi suurimpia esteitä, jotka täytyy ylittää, ennen kuin elämässään voi saada muutoksen aikaan. Mitä suurempi muutos, sitä vaikeampi päätös.

Jos Buddhan opetuksia on kuunteleminen, työmme olisi oltava ensin löytää oma maailmamme ja sitten kaikesta sydämestämme antaa itsemme sille. Olin alkanut kysyä itseltäni, miten voin antaa itseni sille kaikesta sydämestäni, jos en tiedä mikä se on? Jos en tunne omaa maailmaani, itseäni? Työtä on siis vielä tehtävänä.

Lähden elämässäni matkoille oman maailmani hahmottamista varten, ulkoiseen maailmaan tutustumisen lisäksi. Matkustaminen antaa aina uutta ulottuvuutta, ja voi auttaa avartamaan ajattelua monella tasolla, jos sen vain antaa tehdä niin. Montesquieu on tämän ajatuksen pukenut hienosti sanoihin: ”Matkat avartavat suuresti mieltä: silloin pääsee irti oman maansa ennakkoluulojen kehästä eikä pysty hankkimaan taakakseen vieraitten maitten ennakkoluuloja.”

Tiettyjen päätösten tekeminen voi siis olla todella vaikeaa. Minullakin olisi monta huonoa tekosyytä jättää tekemättä tämä juttu jonka todella syvällisesti haluan tehdä. Löytääkseen oman maailmansa on siis tärkeää kuunnella ennen kaikkea itseään. Mutta se on vaikeaa tässä kaikessa melusaasteessa. Ja vaikka sitten tietäisikin mitä haluaa tehdä, mistä saa rohkeutta sen toteuttamiseen?

Toisaalta olen myös tullut jollain tapaa koko ajan tietoisemmaksi siitä, että tässä todellisuudessa ajelehtiva, itseäni ympäröivä avaruuspuku on ajelehtimassa väärään suuntaan. Sellaiseen suuntaan johon avaruuspuvun sisällä oleva ei oikeasti halua mennä. Nyt tarvitaan siis pieni ohjausliike. Kurssin muutos elämään. Avaruuspuvunhallintaa.

Olen siis jo löytänyt elämästä asioita, joita oikeasti haluan tehdä, ja jotka myös tuntuvat oikeilta jutuilta tehdä. Mutta miksi sitten en ole tehnyt niitä jo aikaisemmin? Kungfutse, tuo suuri kiinalainen ajattelija, on todennut, että henkilö ”osoittaa rohkeuden puutetta, jos tietää mikä on oikein, mutta ei tee niin.” Minulla ei ole siis jostain syystä ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä sitä minkä koen oikeaksi.

Mutta mistä ihminen sitten saa rohkeutta? Lao Tsun mukaan rohkeutta saa siitä kun rakastaa syvällisesti jotakuta. Sen allekirjoitan. Rakkaus tuo rohkeutta elämään.

Rohkeutta sinulle!

Älä pelkää. Päämääräsi on oikea.
Mene tunneliin ja kävele sen läpi.

-Ernest Holmes

Kuva: mayakamina