Istuin erään meren rannalla sijaitsevan kahvilan terassilla uuden tuttavuuden kanssa. Kevätaurinko lämmitti mukavasti ja valonsäteet heijastuivat kimmeltäen lumipeitteisen meren pinnasta kasvoihimme.

”Kirjoita oman elämäsi tyhjästä suklaapallosta”, hän ehdotti.

Hörppäsin kahvia ja katsoin häntä kysyvästi hymyillen.

”Niin, se on sellainen tarina jostakin asiasta, jota et ole lapsena ymmärtänyt. Olet saanut tyhjän suklaapallon, mutta salannut asian muilta, koska et ole pystynyt käsittelemään asiaa”, hän selvitti.

Teen sen, tuumin silloin.

Olin viettänyt jo melkein kahdeksan viikkoa siinä kaupungissa. Vaeltajan silmissä se tuntui pitkältä ajalta.

Tajusin, että olin jo Barcelonassa, siirtymävaiheessa ollessani huomannut jonkin muuttuneen tunnemaailmassani: Vaeltaja ei enää nauttinut vaeltamisesta ja halusi kotiin. Tietynlaista ikävän tunnetta oli ollut ilmassa. Mutta mitä olin ikävöinyt, sitä en tiennyt.

Olin ollut iloinen kun viimein olin saapunut Berliiniin Barcelonan jälkeen. Olin tavannut siellä tyttöystäväni, jonka kanssa meillä oli ollut tarkoitus lähteä liftaamalla Ruotsiin, hän kun oli halunnut oppia ruotsia ja siten oli minutkin innostanut ajatukseen siitä toisen kotimaisen uudelleenopettelusta ja rakkaaseen naapurikansaani tutustumisesta. Ruotsin visiitit kun ovat perisuomalaiseen tyyliin lähes poikkeuksetta olleet sitä päiväksi autolautalla Tukholmaan -meininkiä.

Maaliskuussa Berliinin ja Ruotsin kautta erään meren rannalla sijaitsevaan kaupunkiin

Matkaamme siis Berliinistä liftaamalla Ruotsiin. Trelleborg, Göteborg, Halmstad, Trollhättan, Karlstad. Sohvasurffailemme, asumme edullisissa majataloissa, kävelemme rannoilla, otamme valokuvia, kirjoitamme runoja ja teemme lauluja, tapaamme ihmisiä, syömme maittavaa ruokaa, tanssimme yhdessä tien varressa, liftaamme, riitelemme, juttelemme, rakastelemme, itkemme, nauramme, ja taas tiemme erkanevat.

Helsingissä minua odottavat kaksi mahtavaa kämppistä, Iina ja Tiia. Asun isossa huoneessa, jonka korkea katto ja antiikkiset huonekalut sekä näkymät Runeberginkadulle saavat minut hihkumaan kiitollisuutta, jota en koskaan kai pysty kylliksi ilmaisemaan.

Helsingin kevät tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Olen jatkuvassa luomistuskassa, ja vaikka saankin välillä jotain pientä aikaan, tuskailen itseni kanssa turhan paljon. Elämäni palapeli on jotenkin levällään. Elän hyvin itsekeskeistä aikaa, mutta se kaikki tuska on kai minulle tarpeen.

Muistan erityisesti eräät egolinnoja huojuvat bileet, joissa sisäasiainministeriökin on paikalla. Muistan keskiaikaisen taistelun kuin eilisen päivän. Muistan 29-vuotissynttäribileet, joissa itse olen keskiössä. Muistan Punky Reggae Partyn ja huoneessani järjestetyn blueskonsertin. Muistan erityisellä lämmöllä makelle eli maailmankaikkeudelle omistetut kemut. Muistan myös varsin makeasti Vallilan Wapputanssit ja vappusiman valmistuksen roskiksesta dyykatuista sitruunoista.

Berliini kutsuu jatkuvasti, jossa olenkin aivan liikaa henkisesti. En osaa enää olla siellä missä olen. Varmasti tämä näkyy usein päälle päin ja kuuluu puheistani. Olen Berliinissä vaikka olen Helsingissä! En siis ole läsnä. Tuntuu, että sydämeni repeää.

Asun B-rapussa ja useinkin käy niin, että käyn yön pimeydessä vahingossa A-rappuun. Joskus tajuan vasta rappuset ylös kiivettyäni, että ovessa lukee jokin outo nimi. Olen taas väärässä rapussa! Nauran itselleni, varsinkin kun sama tapahtuu useammankin kerran. (Tätäkin kirjoittaessa olen tehnyt viime yönä tuon saman hauskan erheen.)

”A vai B”, kyselen itseltäni kun yritän tehdä päätöksiä elämäni suhteen, enkä ole nähdä C:tä missään. Jäädäkö Helsinkiin vai mennäkö Berliiniin? Sitten teen päätöksen kuin Hellas Mika Waltarin esikoisteoksessa, Suuressa illusionissa:

”kaikki on selvää matkaa varten. Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä… niin, en tiedä vielä minne.”

Berliiniin toukokuun lopussa

Vuodesta 2005 Berliinissä on tullut käytyä sen verran usein, että olen seonnut laskuissa; joskus myös nousuissa. Sen iloisen tosiasian vuoksi kai, että kaupungin vuosikymmeniä jakanut, konekiväärein vartioitu muuri revittiin alas vain parikymmentä vuotta sitten kaupungin asukkaiden itsensä toimesta, kaupungissa on edelleenkin sellainen muurit ja rajat helvettiin -tunnelma, mikä on ollut samalla sekä hyvin virkistävää että varsin hämmentävää.

Saavun taas Berliiniin toukokuussa, enkä todellakaan tiedä miksi siellä olen. Haluan olla siellä ilman mitään sen kummempia tavoitteita. Ainoastaan yksi tehtävä on kirkkaampana mielessä: kirjoittajakoulun hakemus. Siinä täytyy kirjoittaa ”erityisesti tunnekehitystä kuvaava omaelämäkerta”, joka osoittautuu varsin haasteelliseksi ja tuskalliseksi tehtäväksi.

Saan lainaan Erika-merkkisen kirjoituskoneen ollessamme käymässä Dresdenissä. Olen haltioissani kirjoituskoneella kirjoittamisesta. Pari viikkoa naputtelen hakemusta varten omaelämäkertaa. Kirjoitan myös hakemusta varten noin kymmenen liuskaa kaunokirjallista tekstiä. Runoja, tarinoita, sekalaisia (ja sekavia) pohdiskeluja.

Kun saan vihdoin hakemuksen postiin, tunnen itseni jälleen melko tyhjäksi. Mitä nyt? Mitä haluan nyt? Ehkä voisin ottaa vain rennosti tämän kesän ja odottaa elokuun puoliväliin, jolloin saan vastauksen koulusta, tuumin. Jos pääsisin sinne opiskelemaan kaunokirjoittamista, voisin harkinnan mukaan aloittaa opinnot. Jos en pääsisi, voisin aivan hyvin lähteä vaikka Uuteen-Seelantiin talveksi, jollaisesta mahdollisuudesta olen myös pitkään haaveillut. Voisin tehdä siellä töitä, ansaita hieman rahaa, matkustaa sitten vaikka Intiaan, Nepaliin, Iraniin, ties minne.

Berliinissä tapaan huipputyyppejä ja tutustun paremmin jo vanhoihin tuttuihin. Yksi kämppikseni, Will, kerää kaduilta romupuuta ja hylätyistä rakennuksista metalliromua. Hän rakentaa niistä huonekaluja omassa huoneessaan joita sitten myy jollakin kaupungin lukuisista kirpputoreista. Toinen kämppikseni on Perusta kotoisin oleva Matthias, joka opiskelee elokuvaohjaajaksi. Meillä on hyvä yhteishenki.

Puhun melko paljon saksaa, mikä avartaa ajattelua omalla tavallaan. Se on samalla myös varsin raskasta. Se osa aivoista, joka kykenee tuottamaan ja ymmärtämään tuota kieltä, on kuitenkin varsin pieni ja väsyy hyvin nopeasti. Se on kuitenkin ainoa keino kohottaa oppia. Sitä osaa aivoista täytyy vaivata ja sitten antaa taikinan kohota sopivassa lämpötilassa.

Berliini alkaa kuitenkin parin kuukauden jälkeen tuntua turhan haasteelliselta paikalta, koska siellä olisi jatkuvasti niin paljon nähtävää ja koettavaa, enkä kykene ottamaan mitään sitä vastaan. Kuppini alkaa olla täysi. Tuijotan vain sitä valtavaa palapelin palasten määrää, joka on edessäni, enkä pysty rakentamaan palapeliä siellä. Minun on päästävä johonkin rauhallisempaan paikkaan. Johonkin tutumpaan ja turvallisempaan ympäristöön, jossa voin työskennellä rauhassa.

Päätän viimein palata takaisin synnyinseuduilleni palapelin rakennukseen. Tällä kertaa Hampurin, Lyypekin, Bremenin ja Tallinnan kautta.

Elämän palapeli

Palapelien kokoaminen on kiehtova, mutta usein tuskastuttava prosessi. Kuten eräs tuttavani veisteli naamakirjassa hiljattain, elämän palapelien palat loksahtelevat kyllä paikoilleen ajan rattaiden läpi luoden juuri oikeanlaista kuvaa. Joskus palapeleissä tuntuu vain olevan liikaa taivasta. Tai merta. Mustaa merta. Tai valkoista, lumista pintaa. Kokoaminen käy silloin vaikeaksi ja paloja on vaikea sovittaa. Kulma- ja reunapaloista on helppo aloittaa, mutta ennen kuin koko palapeli on kasassa joutuu tekemään monta yritystä ja erehdystä.

Olen siis vaeltanut melko päämäärättömästi nyt melkein kaksi vuotta ja jakanut siitä osan tässä blogissa. Blogi on ollut jotenkin abstrakti kokonaisuus, eikä sillä oikein ole ollut mitään sen kummempaa päämäärää. Onpahan tullut tehtyä, havainnoitua, kirjoiteltua.

Näin jälkeenpäin on jännittävää ja jopa huvittavaa lueskella omia kirjoituksiaan, koska voi huomata ajattelun, havainnoinnin ja itseilmaisun kehityksen, ja toisaalta sen, miten tietyt jutut ovat pysyneet aivan samoina.

Kirjoitin mm. onnellisuudesta aivan alussa, ja näen asian edelleen aivan samalla tavalla.

Blogin alusta asti kantava ajatus on ollut ”kotona, maailmalla”. Tämä näkemys on vain vahvistunut entisestään. En koe matkustamista maapallolla erityisenä, muusta elämästä irrallaan olevana aktiviteettina. Maapallo on yksi koti ihmiselle, joten jos lähden tästä vaikka Uuteen-Seelantiin, Etelämantereelle tai Bhutaniin, kohtaan siellä muita kodissa olevia ihmisiä. Kävelen vain siis ikään kuin kotonani ristiin rastiin ja siellä kodissa kohtaan muita kodin asukkaita.

Ehkä en ole enää matkustaja siinä merkityksessä jollaisena sen tämän blogin alkaessa ymmärsin. Ajattelin, että matka on sellainen tietty kierros, joka tehdään suunnitelmallisesti siitä tutusta ja turvallisesta ja sitten suunnitellusti palataan takaisin johonkin mistä oltiin lähdettykin. Niin, voihan matka olla sitäkin. Matkustaminen käsitteenä on kuitenkin alkanut hahmottumaan laajemmassa perspektiivissä siten, että en koe käytännössäkään olevani pelkästään enää erillisillä yksittäisillä matkoilla, vaan nyt ymmärrän todellakin olevani yhdellä suurella pienellä matkalla. Sen matkan pituutta en minä määrittele. Sitä matkaa minä en itse suunnittele. Sitä matkaa olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään: loppuun asti.

Joku aika sitten kirjoitin muistikirjaani pienen runon, joka mielestäni kuvastaa tätä matkaa, josta puhun:

Tämä on ensimmäinen
ja viimeinen retki,
jonka teen
joka hetki.

Tietyssä mielessä kaikki matkustaa koko ajan. Kaikki asiat ovat kehiä. Elämä on kehä. Alut ja loput. Hengityksen syklit. Veren kierto. Päivät. Vuodet. Ihminen. Maailmat. Maailmankaikkeudet.

En tiedä, ehkä tämä on kehäpäätelmää, mutta kaikesta tästä voin päätellä yhden asian tulleen päätökseen.

Ympyrä sulkeutuu

Nyt ymmärrän, että jokainen ympyrä sulkeutuu aikanaan ja olen siitä kiitollinen. Olen kiitollinen aluista ja olen kiitollinen lopuista. Tämä blogi alkoi varmasti osittain siitä kipinästä, joka syntyi aikana, jolloin tapasin entisen elämänkumppanini. Teimme matkaa yhteistuumin puolisentoista vuotta, josta viisi kuukautta vietimme Aasiassa.

Aina pohdiskelin nimiemme alkukirjainten merkitystä: A & O, alfa ja oomega, alku ja loppu. Se kirjoitettiin myös kultasormukseen (kehä), jonka pikkupoikana olin järvenpohjasta löytänyt, ja jonka hänelle sitten kerran annoin. Olin kai päättänyt antaa sormuksen joskus jollekin rakkaalle ihmiselle. Ja niin tein. Hän on minulle erittäin rakas. Mutta tiemme sitten kuitenkin erkanivat. Jatkamme molemmat edelleen yhdessä matkaa, vaikka se ei olekaan yhteistuumin suunniteltua matkaa.

Siitä asti kun tiemme erkanivat, en ole pystynyt tähän blogiin niin paljon tuottamaan sisältöä. Tämä on edustanut minulle kai jonkinlaista konfliktia. Miten voin jatkaa tätä ilman häntä. Hänhän on osa tätä blogia. Osa sitä yhteistä tarinaa. Tätä matkaa mitä tässä blogissa olen taittanut.

Tämä blogi on alkanut jostakin, ja se jokin, josta se sai alkunsa, on jo tullut päätökseen. Sen vuoksi onkin tärkeää, että nyt lopetan, viimeistelen tämän blogin, jotta siitä voisi tulla täydellinen, jotta voisin mennä elämässäni eteenpäin, jotta voisin syntyä uudelleen. Koska tämä osa matkasta on tullut päätökseen.

Tämä pätkä, nyt sen ymmärrän, on ollut oppimatka aluista ja lopuista. Kaikkihan on alkua ja loppua. Olen nyt ymmärtänyt mitä kaikkeus minulle merkitsee, joten minun ei tarvitse pohtia täällä enää yhtään mitään. Ei ole enää mitään sanottavaa. Kaikki on jo sanottu. Nyt haluan keskittyä siihen suurimpaan matkaan, jonka tiedän: elämään. Enkä halua jakaa sitä koko maailmalle tämän blogin kautta tämän enempää.

”Kun yksi ovi sulkeutuu, uusia avautuu.”

”Yhden loppu on toisen alku.”

”Kun jokin vanha kuolee, jotain uutta voi syntyä tilalle.”

Yksi asioista, jonka tämä vaellukseni on saanut minut kohtaamaan on ultimaattinen loppu eli kuolema. Tämä matka on opettanut minulle monellakin tavalla, kuinka tärkeitä loput ovat. Kuinka tärkeää on saattaa asiat päätökseen, varsinkin jos se voi olla minusta itsestäni kiinni. Kuinka luonnollista se onkaan!

En siis pelkää lopettaa tätä blogia, koska se tuntuu minusta nyt luonnolliselta jatkumolta blogin aloittamiselle.

Kotiinpaluu

”Ei polkua joka ei veisi kotiin.” – afrikkalainen sananlasku

Tämä kaksivuotinen vaellus on ollut erillinen, todella arvokas etappi elämässäni, josta voisin varmasti jatkaa kirjoittamista loppuelämäni ajan. En voi kuitenkaan edes alkaa kirjoittaa oppimistani asioista, jos koen, että vaellus on edelleen kesken. Haluan koota tämän palapelin. Kotiinpaluu on tärkeää, koska matkalla opitut asiat eivät muutoin pääse koskaan kotiutumaan mieleen. Täytyy tapahtua Versöhnung (saks.), reconciliation (engl.); yhteensovittaminen.

Projekti täytyy viedä päätökseen, ennen kuin sen tuloksia voi tarkastella ulkopuolelta ja koetuista asioista oppia. Ympyrän täytyy sulkeutua, koska se on ympyrälle luontainen ominaisuus. Olen erittäin kiitollinen tästä ymmärryksestä, joka tuli minulle erään kreikkalaisen shamaanin (opettajan, filosofin, ihmisen tai miten sen haluaakin nähdä), Thanassiksen kautta, jonka tapasin Berliinissä. Shamaanin tehtävä on perinteisesti ollut pelastaa eksyneitä sieluja.

Niin, olenko ollut eksynyt sielu? Kyllä ja ei. Yhdestä näkökulmasta katsottuna en ole millään voinut olla eksyksissä, koska en ole tiennyt minne olen menossa. Toisaalta, näkisin asian myös niin, että olen ollut eksyksissä ja hukannut itseni omasta vapaasta tahdostani. Miksi? Jotta voisin löytää jotakin, jonka olen kadottanut. Jotta voisin löytää itseni ja sitä kautta kaiken mitä tarvitsenkin löytää. Miten muuten voin löytää itseni ellen ensin hukkaa sitä?

Matkan varrelle on sattunut myös monia muita mystisiä hahmoja, joista voisi kirjoittaa vaikka kuinka monta tarinaa. Olen kohdannut joka aamu taikamattolennolle liihottavan, eläkkeellä olevan asianajajan lisäksi mm. opiskelijoita, reppureissaajia (kyllästymiseen asti), hippejä, punkkareita, muusikoita, tanssijoita, sairaanhoitajia, eläkeläisiä, narkkareita, munkkeja, filosofeja, keijukaisia, freeganeja, talon valtaajia, liftaajia, tutkijoita, yrittäjiä, suuryritysten johtajia, pappeja, tohtoreita, polkupyörän korjaajia, naistenmiehiä, miestenmiehiä, miestennielijöitä ja naisten hyväksikäyttäjiä, feministejä, sovinisteja, rasisteja, katolilaisia, muslimeja, hinduja, buddhalaisia, rastafareja, ateisteja, agnostikkoja, psykonautteja, hampuuseja, shamaaneja, enkeleitä, bisnesenkeleitä, lepakkomiehiä, hammaslääkäreitä, vartijoita, huumekauppiaita, taksikuskeja, merimiehiä, insinöörejä, sutenöörejä, kokkeja ja kaikenlaisia koheltajia maan ja taivaan väliltä. Ei liene tarpeellista jatkaa tätä listaa enempää tässä.

Mainitsen nyt kuitenkin vielä Michaelin, vaeltavan joogin (tai shamaanin tai enkelin tai opettajan, ihan miten vain taas), joka auttoi minua vaikealla polullani omalla tavallaan. Hänen kauttaan minussa heräsi orastava ymmärrys siitä, että tiedän jo kaiken tarvittavan mitä minun tarvitsee tietää. Hänen tapaamisensa jälkeen myös tässäkin tekstissä käsittelyssä oleva ympyrä naksahti tietyssä mielessä kohti kotiinpaluumatkaa. Voisin sanoa, että Michaelin kohtaaminen on ollut tämän matkan yksi huipentumista, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kysyttyäni kerran häneltä salaattia tehdessäni, ”kumpi on suurempi, tomaatti vai maailmankaikkeus”, sain vastaukseksi leveän hymyn ja kysymyksen: ”eivätkös ne molemmat ole suurin piirtein samaa kokoluokkaa?” Niin, tämä oli hänen näkemyksensä, ja minusta se oli jotenkin huvittavaa.

Olen kohdannut ehkä ainakin joitakin satoja erilaisia sieluja (tai persoonia tai ihmisiä tai humanoideja tai ihan miten vain taas). Olen siis vaihtanut energiaa heidän kanssaan jollakin tasolla. Eli vaikkapa keskustelemalla heidän kanssaan. Jokainen keskustelu on ollut keskustelua valaistuneen tyypin kanssa, koska jokaisessa heissä on ollut ”buddhan luonne”, ymmärrys totuudesta, vaikka yksikään heistä ei ollut siitä välttämättä itse tietoinen.

Jokaisessa meissä on totuus. Me emme vain itse huomaa sitä. Toiset ihmiset voivat heijastaa meihin takaisin sitä totuuttamme ja sitä kautta voimme aina nähdä totuuteen, toisten ihmisten kautta. Voimme nähdä totuuteen myös luonnossa, taiteessa, kaikkialla. Ihan missä vain, mitä vain kuuntelemme, voisimme kuulla siinä totuuden jos todella pystyisimme kuuntelemaan. Tai ihan mitä tahansa katsommekin, voisimme nähdä siinä totuuden jos todella pystyisimme katsomaan.

Ja mitä sitten kun nyt olen muka löytänyt itseni? Eipä mitään kovin kummallista. En koe olevani erilainen persoona tai jotenkin täydempänä jotain mystistä energiaa. Koen oloni suurin piirtein samanlaiseksi kuin aina ennenkin. En minä ole miksikään muuttunut. Muutos on muutos muutoksen jälkeenkin. Koen oloni suhteellisen rauhalliseksi ja tasapainoiseksi, enkä koe olevani eksynyt. Olen siis tietyssä mielessä se sama Oskari, joka olin 0-vuotiaana, 7-vuotiaana, 14-vuotiaana, 21-vuotiaana ja 28-vuotiaana. Olen se sama Oskari myös 35-vuotiaana, … 70-vuotiaana ja 7000-vuotiaana, jos saan elää niin vanhaksi.

Olen se sama myös ikuisuudessa, tässä hetkessä.

Mutta mitä sitten? Mitä tällä kaikella on merkitystä? Ja ennen kaikkea, ketä se kiinnostaa? Minua ei ainakaan kiinnosta pätkääkään. Kuitenkin, laadin tämän sepustuksen ensisijaisesti itselleni, että voin sitten käydä täältä lukemassa, että minkäs takia lopetinkaan sen blogin kun se pääsee unohtumaan. Se oli siksi, että halusin liikkua eteenpäin, syntyä uudelleen.

Tien päätöksestä

Kiitos ja anteeksi kaikille matkani seuraajille ja varjelijoille. Kiitos kuuluu tuestanne ja anteeksipyynnöt kaikesta hämmennyksestä, jonka olen mahdollisesti aiheuttanut ja jota olet ehkä kuitenkin tarvinnut.

Tämä blogi/matka on ollut totuuteni, tieni, elämän etsimistä.

Tämä on blogin viimeistely, tien päätöksestä, mutta ei suinkaan elämän loppu.

Päinvastoin, tämä voi olla uusi alku vain koska teen päätöksen.

***

Oman elämäni tyhjä suklaapallo

Pienenä lapsena tarhassa kaikille lapsille annettiin kerran suklaapallo. Muiden palloista löytyi yllätyksiä: jääkiekkomailoja, piirustuksia, pimppejä ja korvavaikkua. Minun suklaapalloni oli tyhjä. En pystynyt käsittelemään sitä silloin. En ymmärtänyt, miksi minun suklaapallossani ei näyttänyt olevan mitään. Tyhjää täynnä ja pimeyttä puolillaan, sanottiin. Salasin asian muilta. Ehkä tehtaalla oli tapahtunut jokin virhe. Ehkä suklaapalloja jaettaisiin uudelleen myöhemmin. Mutta en koskaan saanut uutta suklaapalloa, jonka sisältä olisi löytynyt jotakin.

Vasta nyt sen ymmärrän; mikä valtava lahja tuo suklaapallo minulle olikaan! Tyhjyys on paras suklaapallon sisältö mitä voi olla. Tyhjyys kuvastaa minulle kaikkea: vapautta. Se on loputon määrä mahdollisuuksia, se on kaikki ja se on ei mitään. Kaikki kumpuaa tyhjyydestä. Jos suklaapallossa olisi ollut jotakin, en olisi saanut oikeastaan mitään. Tyhjyys antaa minulle vapauden; tehdä ja olla mitä ikinä haluankin, hetkestä hetkeen. Päivästä päivään.

Mutta mitä haluan? Mitä sillä on väliä mitä minä haluan? En halua mitään, joten kaikki mitä saan on lahja. Kaikki mitä saan elämältä on tuon suklaapallon sisältöä. Kaikesta siitä olen hyvin kiitollinen.

Olen saapunut Gironan lentokentälle keskiviikkoiltana. Kylmä ilma puskee tehokkaasti kevyen vaatetukseni läpi ja tuntuu siltä, että täällä tarvitaan samoja vaatteita kuin pohjoisessakin vaikka lämpötilaero huitelee jossain 20:n ja 30:n celciusasteen välimaastossa. Ehkä tämä on hyvä paikallisiin tutustumisen kannalta, koska olemme nyt varmasti lähempänä samaa värähtelytasoa.

Pian olen jo urbaanimmassa maastossa. Löydän jotenkin tieni Park Sandaruun, yhteisökeskukseen, jossa tapaan tulevan kämppikseni, Stephanin. Siellä on myös Eva, Valenciasta.

Kyseessä on ”Barcelona en transicion” -tapaaminen, jonka käännöstyökalu kääntäisi muotoon: ”Barcelona siirtymävaiheessa”. Siitä tapaamisessakin on kyse. Ihmiset kouluttavat toisiaan tulevan laman tai mahdollisen rahatalouden romahtamisen varalta. Meneillään on erilaisia projekteja, joilla tuetaan paikallista tuotantoa ja taloutta.

Stephanin kautta olen saanut tutustua myös projekteihin, joissa ihmiset ovat ottaneet urbaaneja käyttämättömänä olleita alueita haltuunsa ja alkaneet yhteistuumin tehdä paikalla jotain hyödyllistä kuten vaikkapa järjestäneet tapahtumia tai perustaneet sinne kasvimaan tai puutarhan.

Kansalaisaktiivisuuden taso tuntuu olevan täällä suhteellisen korkealla ja se onkin yksi niistä asioista joka näkyy ja kuuluu. Jo vajaa kymmenen päivää saapumiseni jälkeen, eilen illalla, kaupungilla kulkiessani alkoi Gracian asuinalueelta mielenosoitus, jossa yllättävänkin iäkkäät ihmiset osoittivat melko aggressiiviseen sävyyn mieltään poliittisen toimistorakennuksen edessä poliisien valvonnan alla. Joku vallassa oleva päättäjä oli päättänyt leikkauttaa julkisen terveydenhuollon menoerää, jonka seurauksena mm. yksi sairaala on lakkautettu ja monet menettäneet työpaikkansa.

”Sanidad pública y gratuita” (Julkinen ja ilmainen terveydenhuolto), ”Recortes en sanidad genocidio social” (terveydenhuollon leikkaukset ovat kansanmurha), ”No al cierre del ambulatorio” (Ei ambulanssin lakkauttamiselle) oli kirjoitettu joihinkin mielenosoittajien kyhäämiin kyltteihin. Vihellyskonserttia ja laulua jatkui tovin, jonka jälkeen arviolta parisataapäinen ihmismassa jatkoi marssiaan pitkin katuja.

Ystäväni kertoi, että mielenosoittajat aikovat mennä valtaamaan illalla vielä jonkin valtatien pätkän, ja kuulin myös että ihmisiä kerääntyisi myöhemmin illalla vielä paljon enemmän Plaça Sant Jaumelle, Barcelonan hallinnolliseen ytimeen. Olen kuitenkin sen verran uupunut päivän kävelyretkestä Park Güelliin, Gaudin puistoon, että en jaksa enää lähteä osoittamaan mieltäni. Sitä paitsi Stephanilta olen oppinut ”mielenosoittamisen olevan eilispäivää ja itseorganisoitumisen nykypäivää”.

Kun nyt raha tuli puheeksi, viime aikoina olen törmännyt paikallisvaluuttoihin tai nk. paikallisrahaan. Se on nykyisin vallallaolevaan niukkuuteen pohjautuvaan rahajärjestelmään vaihtoehtoinen, yhteisön jäsenten kesken toimiva rahajärjestelmä. Paikallisrahaa tienataan yhteisölle omistautumisen mukaan. (1) Lisätietoja Suomessa käytöstä olevasta paikallisrahasta, tovista, saa Stadin Aikapankin kautta.

Kävin vierailulla myös eräässä pitkän linjan talonvaltausprojektissa. Can Masdeu on kymmenen vuotta sitten vallattu sairaalarakennus kaupungin laidalla, jota ympäröivä laakso rehottaa täynnä varsin tyylikkään oloisesti hoidettua kasvimaata ja puutarhaa. Tällä hetkellä päärakennuksessa asuu noin 20 henkeä, joista kukaan ei tosin ole alkuperäisiä valtaajia. Yhdessä he kasvattavat ruokaa, valmistavat erilaisia tuotteita, ylläpitävät paikkaa ja järjestävät tapahtumia. Siellä on joka sunnuntai avoimet ovet, joten haluan toki käydä vierailulla.

Aamulla paikalla on ollut käynnissä mm. kivunlievitys- ja puutarhurointityöpajat, kuulen saapuessani juuri lounasaikaan. Ulkona on todella viileä sää, mutta heti sisälle astuessani tunnen ihmisvilinän aikaansaaman lämmön. Paikalle on ahtautunut varovaisen arvion mukaan ainakin 80 henkeä. Lounasmaksu 3,5 euroa käytetään joihinkin yleishyödyllisiin projekteihin kuten vaikkapa urbaanin puutarhan tai kasvimaan perustamiseen. Lounaaksi on herkullista linssimuhennosta, riisiä ja leipää.

Paikalla järjestetään illemmalla myös tiedotus- ja keskustelutilaisuuksia, joissa esitellään erilaisia projekteja ja väännetään arvatenkin varsin poliittisista kysymyksistä. Välistä tunnen itseni hieman yksinäiseksi ja hukkuneeksi käännöstyöhön, koska en puhu juuri lainkaan katalaania. Espanjaakaan en osaa, mutta en ole varma pitäisikö edes yrittää, koska katalaani on kuitenkin paikalliskieli.

Opin ensimmäisen katalaaninkielisen sanani: ruc, aasi. Siinä missä härkä on Espanjan, aasi on Katalonian kansalliseläin. Vaikka kieli onkin hieman hakusessa, olen sentään löytänyt aasini. En huutele enää Nasruddinin lailla kaduilla aasilla ratsastaessani hukanneeni aasini. Kaikki on tässä! Ei ole mitään salattuja tarkoituksia. Täältä ei pääse sinne, mutta mihinkään muuallekaan ei voi mennä.

Iltapäivällä, lounaan aikana, Aurinko menee voimakkaasti pilveen ja taivaalta alkaa leijailla aluksi pieniä mutta yhä suurenevia lumihiukkasia. Katselen satavaa lunta ja tunnen kevyesti syyllisyyttä siitä että olen tuonut talven tänne mukanani. On se kuitenkin paikallisille ihmisille erikoinen kokemus, jollaista ei joka vuosi pääse todistamaan. Itsekin tietyllä tavalla nautin lumen näkemisestä. Se vie minut hieman takaisin sinne maahan, jossa lumesta saadaan usein nauttia työllisyyttä voimakkaastikin lisäävällä tavalla.

Luonto kapinoi. Ihmismielet kapinoivat. Jos ihmisen näkee osana luontoa, tässähän on selvä yhteys, tuumin.

Can Masdeutakin ennen olen ottanut eräänä päivänä kopin tarjouksesta lähteäkseni ilmaiselle kaupunkikierrokselle irlantilaisen Duncanin opastamana, joka sellaisia järjestää eräästä travelbaarista käsin. Ehkä voisin ymmärtää jotain kaupungin historiasta, ja siten jotain myös siitä, miksi tunnen jatkuvasti aistivani varsin vallankumouksellisen tuoksun leijailevan ympärilläni, missä ikinä kävelenkin tai istunkin.

Kävelemme pitkin La Ramblaa, joka on saanut oppaan mukaan nimensä paikalla sijainneesta likaviemärijoesta ja tarkoittaa ”loan kantajaa”. Shit seems to be happening here, tuumimme. Myöhemmin selviää, että katalonialaisilla on ilmeisesti erikoisen paska maku muussakin suhteessa. Heidän jouluperinnekulttuurissaan on hahmo nimeltä caga tió, paskasetä, jolta saa lahjoja sen jälkeen kun on hakannut hänet paskaksi (beat the shit out of him).

”Tió pannaan joulukuun alussa esille kotiin sekä ruokitaan ja peitellään joka yö, ettei sille tulisi nälkä ja kylmä. Jouluna sitä hakataan kepeillä ja sen käsketään ’kakata’ lahjoja. Samalla lauletaan tapahtumaa varten tehtyä laulua, joka kuuluu esimerkiksi seuraavasti:

kakkaa, halko,
kakkaa turróneita, pähkinöitä ja juustoa,
jos et kakkaa hyvin,
annan sulle keppiä.
kakkaa halko!”

(Lähde: wikipedia)

Kaupunki vaikuttaa todellakin melko vanhalta, joten ehkä on parempi vain kunnioittaa paikallisten perinteitä. Kaupungin vanhin tori on 800 vuotta vanha. Ja kaupunki oli ennen muuritettu, tottakai, ennen kuin muurit, mitä ilmeisimmin, paikalliseen tapaan hakattiin paskaksi.

Katalonian itsenäisyyslipussa on paljon samaa Kuuban lipun kanssa. Kansannousu on todella kiehunut täällä satoja vuosia. Tälläkin hetkellä käynnissä on sota. Edellisen kerran kolme kuukautta sitten mellakoissa ihmisiä oli ammuttu kumiluodeilla kuoliaiksi.

Kaikesta tästä näennäisestä väkivaltaisuudesta huolimatta, kaduilla saa todella liikkua turvallisin mielin eikä ketään rähinöijiä ole näkynyt missään. Ei kapakkatappeluita, ei edes ihmisiä korottamassa ääntään toisilleen lukuunottamatta joitakin kinastelevia turistipariskuntia. Oppaan mukaankin kaupunki on siinä mielessä melko rauhallinen ja turvallinen. Ainoastaan taskuvarkaita vastaan kannattaa hieman varautua.

Kaupunkikierroksen jälkeen olen vielä hieman paskana kaikesta matkustamisesta ja travelbaari tuntuu olevan jotenkin liikaa. Jään silti vielä yhdelle oluelle kahden australialaisen, yhden kanadalaisen ja irlantilaisen oppaan kanssa. Jossain vaiheessa puhutaan rugbystä ja muistakin kontaktilajeissa. Herään keskusteluun oikeastaan kunnolla vasta siinä vaiheessa kun joku väittää lacrossen olevan varmasti urheilumuoto jossa päästään lähimmäksi keskiaikaista taistelua. Kun kerron, että olen taistellut pari viikkoa aikaisemmin Espoossa miekoin, keihäin ja kilvin sekä saanut muutamaan otteeseen nuolesta päähäni bofferointitreeneissä, kukaan ei mainitse enää lacrossea, mutta innokkaita boffaajia löytyisi pöydästä jo muutama kappale, koska ”[boffaajat] ovat keksineet täydellisesti hauskimman kuviteltavissa olevan lajin”.

Mitä kaupunkikierroksesta jäi käteen? Paljon informaatiota, ehkä liikaakin. Pähkinänkuoressa kaupungilla ja alueella tuntuu olevan varsin kuuma historia ja paikalla kiehuu edelleen. Maa on tuliperäistä enkä yhtään ihmettelisi jos täältä tultaisiin jatkossakin uutisoimaan varsin vallankumouksellisissa tunnelmissa.

Tällä hetkellä kylmä sää rauhoittaa, tai pikemminkin jähmettää, ainakin itseäni, sillä asunnossa jossa asun on lämpöä 13-15 asteen hujakoilla, koska ”Barcelonassa ei tarvita lämmitystä”.

Tutkimukset jatkuvat.

Lumi tipahtelee korkealta teatterikorkeakoulun katolta isoina mutta hitaina ryöppyinä. Hieno pakkaslumi pölyttää varomattomien ohikulkijoiden kirpakasta helmikuisesta pakkassäästä punoittavat kasvot.

Saan tekstiviestin Stephanilta. Minut toivotetaan tervetulleeksi Barcelonaan. Siitä nousee lämmin tunne. Aikaisemmin kymmentä pakkasastetta näyttänyt mittari tärähtää nyt vähintään paria astetta lämpimämpään lukemaan. Pimeää kylmää on silti minulle liikaa. Taas on seurattava Aurinkoa.

Viime hetken matkajärjestely kimppakyydillä Tampereelle. Ennen sitä lounaalle teatterikorkeakoulun ruokalaan. Punajuuripihvejä, tummaa riisiä, salaattia ja jotain muuta sekalaista höystöä. Katselen samalla joidenkin opiskelijoiden näyttelemistä. Runebergintorttuun ei ole varaa. Katalonian värit ovat seinillä.

Jään lämmöntunteeseen kahvikupposen ääreen vielä muutamaksi hetkeksi, ennen kuin sukellan takaisin hyytävään säähän.

Ennen suomen kielialueelta poistumista luen loppuun aloittamani Marco Kososen Rock ’n’ roll suicide barin. Kirjassa Kosonen raottaa lukijalleen sitä maailmaa, jossa matkustetaan uskaliaasti ympäri maailman intuition vietävänä ja tehdään rohkeita päätöksiä, kuten vaikkapa baarin perustaminen saarelle keskelle kambodzhalaista viidakkoa. Matkustaminen on Kososelle rauhantyötä, ”sillä tutustuessaan toisten maiden ihmisiin tarve heidän kimppuunsa hyökkäämiseen vähenee”. Näin olen itsekin kokenut.

Rock ’n’ roll suicide bar on viihdyttävä, helppolukuinen kirja, mutta sisältää muutamia helmiä epäilemättä runsaan elämänkokemuksen kautta johdettujen ajatusten muodossa. Minulle Kososen kokemukset siitä, että ”valittu tie alkaa toden teolla kantaa hedelmää vasta myöhemmin” ja että tietä ”pitää kulkea riittävän pitkään voidakseen osoittaa aikovansa tosissaan kulkea tien loppuun asti” ovat kovin rohkaisevia juuri nyt tässä hetkessä.

Nyt olen menossa Barcelonaan syystä jota en vielä tiedä. Kai se on sitä intuitioonsa uskaliaasti luottamista. Kaupunki on alkanut kutsumaan viime aikoina. Mm. tuleva kämppikseni on asunut siellä vuoden ja moni muu vastaan tullut ihminen on alkanut puhumaan minulle siitä rohkaisevaan sävyyn, varsinkin sen jälkeen kun olin tehnyt päätöksen. Ikään kuin päälläni olisi kyltti: ”olen menossa Barcelonaan”.

Viime viikot Helsingissä ovat olleet mukavaa aikaa. Olen valmistanut ystävieni kanssa maittavia aterioita dyykatusta ruuasta, saanut proosaklubilla kirjallista lääkitystä apatian torjuntaan, perustanut kolmen hengen yhteisön, vieraillut salakapakan tapaisessa synttäribileissä ja keskiaikaisissa kamppailuissa saanut miekalla ja keihäällä huitoessani nuolesta monta kertaa päähäni. Olen soitellut kitaraa, kävellyt ympäri pääkaupunkiseutua, saanut 80 euron tarkastusmaksun paikallisjunassa, ja mikä hienointa: löytänyt itselleni huoneen kevääksi.

Tampereella yövyn ystäväni luona ennen lentoa. Miltei juoksen paukkuvassa pakkassäässä, jotta pysyisin lämpimänä. Aurinko paistaa kirkkaasti. Liikennevaloissa pysähtyessä hengitys kiteytyy jäähileiksi jotka kimaltelevat ja tanssivat kauniisti ilmassa.

Alan voida pahoin kun näen katujen varsilla lainamainoksia ja venemainoksia vierekkäin. ”Redefining freedom – Vapauden uudelleen määrittely” mainostetaan luksusveneitä. Minulle vapaus on jotain muuta kuin itsensä orjuuttamista lainaan vain pystyäkseni omistamaan jotain mitä en tarvitse. Minulle vapaus on jotain mitä ei voi ostaa, jotain mitä ei voi omistaa, jotain mitä ei voi minulta pois ottaa. Itse voin siitä luopua, mutta minulla on vapaus valita.

Kososelle vapaudenkaipuu ”on ehkä ylikorostunutta eikä siksi suosi [elämän] jakamista toisen kanssa”. Vaikka Kosonen puhuukin tässä parisuhteista, näen asian hieman toisin. Matkustaessani, ollessani tekemisissä muiden ihmisten kanssa, jaan jatkuvasti elämän muiden kanssa, olinpa sitten pari- tai jossakin muussa suhteessa.

Kososen tavoin olen itsekin huomannut, että mitä enemmän ja pidempään olen matkustanut, sitä tärkeämmäksi on tullut hidastaminen. ”Hitaasti mutta määrätietoisesti kulkiessaan ja itselleen rehellisenä pysyen voi toteuttaa unelman toisensa perään. Mihinkään ei kannata kiirehtiä, vaan kulkea mieluummin kävellen ja kävellessään katsella ympärilleen, keksiä uusia tavoitteita ja unelmia matkallaan ja antaa niiden rauhassa kotiutua mieleen.” Tätä lähden nyt opettelemaan Barcelonaan, ja vain aika näyttää mitä tuleman pitää, koska kukaan ei tiedä mitään huomisesta edeltäkäsin.

Oskari matkustaa, henkseleitään paukutellen, mietteliäänä, olemattomana, mutta silti olevana, elävänä paradoksina, liikkuvana pysähtelijänä, muita tarkkailevana itsensä tutkiskelijana, materialistisena minimalistina, pysähdystä kaipaavana jatkuvana muutosprosessina; verbinä — salakapakassa täysin avoimena, töissä vapaalla, hetkessä tapahtuvan elämän nimeen vannovana pohtimassa tulevaisuutta.

Kukaan ei kulje niin kauas ja niin nopeasti kuin ihminen, joka ei tiedä mihin hän on menossa.

– H.W. Tillman

Matkani kuljettivat minut viime vuoden puolella Suomeen, Ruotsiin, Venäjälle, Intiaan, Malesiaan, Indonesiaan, Vietnamiin, Kambodzaan, Thaimaahan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Saksaan, Hollantiin, Portugaliin ja Espanjaan. Aasiassa vierähti ensin viisi kuukautta tyttöystävän kanssa. Sitten rauhoituin pari kuukautta Suomessa, jonka jälkeen lähdin eurotta Eurooppaan. Vaikka matka ei jatkunutkaan Euroopassa koko aikaa täysin eurotta, palasin Suomeen kolmen kuukauden taivaltamisen jälkeen. Sittemmin olen asunut Suomessa, mutta käynyt kerran Berliinissä olemassa kaksi viikkoa (englanniksi).

Olen matkustanut lentokoneella, junalla, bussilla, metrolla, raitiovaunulla, henkilöautolla, pakettiautolla, rekalla, taksilla, rikshalla / tuk-tukilla, skootterilla, moottoripyörällä, laivalla, soutuveneellä, purjeveneellä, moottoriveneellä, lainelaudalla, polkupyörällä sekä jalkaisin – juosten ja kävellen.

Kaikista eniten olen tykästynyt liftaamiseen. Sitä tuli tehtyä kerran Malesiassa, mutta kesällä innostuin Euroopassa ja juuri loppuun saattamieni todella tarkkojen laskelmien mukaan kilometrejä kertyi näin matkaten 5887.

Varmaankin koska en ole täysin vapautunut vielä suoritekeskeisestä ajattelumallista, monesti ainakin itse saatan pysähtyä miettimään, mitä kaikkea olen saanut aikaan tällä kaikella reissaamisellani? Olisiko ollut parempi vain pysyä Suomessa, jatkaa kauppatieteiden tohtorin opintoja ja tyytyä siihen polkuun mille olin itseni asettanut? Mutta ei, kun muistelen sitä ahdistuksen määrää, joka sisimmässäni silloin puolitoista vuotta sitten oli, ja kun vertaan sitä tämänpäiväiseen olotilaan, en kyllä vaihtaisi takaisin mistään hinnasta.

En ole löytänyt viisasten kiveä enkä ole pelastanut maailmaa, mutta ne eivät ole koskaan olleet tavoitteenanikaan, joten en voi olla mihinkään löytämiini murusiin pettynyt. Päin vastoin, kun elää ilman sen kummempia tavoitteita ja antaa asioiden tapahtua, voikin huomata, että yllättävän paljon sitä sitten tapahtuukin – ja todella huimaa vauhtia mennään eteenpäin.

Aivan matkani alkuvaiheilla höpöttelin onnesta, ja näen asian edelleen samalla tavalla. Nyt kuitenkin olen käytännössä toteuttanut itse sitä mistä olen puhunut. Olen hankkiutunut eroon suurimmasta osasta omaisuudestani, enkä koe että omistaisin yhtään ihmissuhdetta. Tällä hetkellä en koe että minun pitäisi tulla yhtään miksikään mitä en jo ole. Olen jo sisimmässäni onnellinen, koska onnellisuus on minuun sisäänrakennettu ominaisuus. Jos jostain syystä en jossakin hetkessä koe olevani onnellinen, se on merkki siitä, että joku nyt peittää onnellisuuteni ja jotain täytyy pudottaa taas pois. Se on jatkuva matka. Enkä usko että haluan koskaan lopettaa matkustamista.

Onnellisuus ei tarkoita minulle sitä, että elämässä olisi jatkuvasti vain naurua ja riemua. Kyllä elämässä välillä ollaan ahdistuneita ja itketään. Tämä vuoristoratamainen elämän kulku ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että pohjimmiltani olen onnellinen vaikka olisinkin jossakin hetkessä surullinen. Ahdistus on vain merkki siitä, että jokin täytyy muuttua. Niin kauan ahdistaa kun vastustan sitä muutosta. Se muutosprosessi aiheuttaa joskus paljon tuskaa ja kyyneleitä, mutta muuttuukin jo pian iloksi. Joskus aikaisemmin elämässäni olen saattanut näyttää ulospäin iloiselta mutta ollut pohjimmiltani onneton. Tässä on huima ero.

Nyt olisi ehkä hyvä väli pysähtyä vähän pohdiskelemaan, mitä kaikkea olen oppinut, jotta voin tehdä sitä mikä tällä blogillakin on ollut ideana aivan alusta asti: jakaminen on välittämistä. Haluan kertoa kokemuksistani, jotta lukijani voisit ymmärtää, että kaikkea ei opi lukemalla. Ehkä voin olla rohkaisuna sinulle lähteä omalle tutkimusmatkallesi, oman muutoksesi tielle, omien totuuksiesi löytymiseksi. Koska sieltä mielestäni kaikki löytyy: sinun sisimmästäsi. Tärkeimmät kamppailut käydään siellä. Tärkeimmät matkat taivalletaan siellä. Ulkoisessa maailmassa matkaaminen, lukeminen ja ihmisten kuuntelu voi toimia kaikelle sille vain ärsykkeenä. Kukaan ei voi matkustaa puolestasi. Kukaan ei voi löytää totuutta itsensä ulkopuolelta.

Nyt luvatusti, tähän loppuun kootusti muutamia asioita, joita olen oppinut matkan varrella. Linkit ovat aiheita käsitelleisiin kirjoituksiini.

1. Elääkseen täytyy kuolla
2. Matka itsessään on määränpää
3. Tyhmyys alkaa siitä hetkestä kun lakkaa kyselemästä
4. Pysähtyminen on joskus paikallaan (ks. myös tämä)
5. Elämä on rahaa arvokkaampaa
6. Elämää kannattaa etsiä tästä hetkestä
7. Maailma näyttäytyy minulle sellaisena kuin itse olen
8. Vapautuakseen, rakkauden löytääkseen täytyy pudottaa pelkonsa
9. Joudun luopumaan vain siitä mistä pidän kiinni; saan vain sen mistä luovun
10. Maailma ilman rajoja on täällä; emme vain ole huomanneet sitä (englanniksi)
11. Matkaan lähteminen ei ole koskaan kaduttanut jälkeenpäin

On tullut viime aikoina keskityttyä matkustamiseen niin paljon että blogin päivittäminen on jäänyt. Nyt on kuitenkin hyvä ja korkea aika tehdä kertaus kuluneen kuukauden tapahtumiin ja jakaa jotain opittua myös täällä blogosfäärissä.

Olin siis Portugalissa noin viisi viikkoa, ensin pari viikkoa Alinan kanssa. Vaikka sinne mentiinkin lentämällä, liikkumismuoto paikasta toiseen oli kohteessa enimmäkseen liftaus. Majoitukset hoituivat enimmäkseen rannoilla ja metsissä telttaillen tai sitten couchsurfingin kautta kaupungeissa.

Saavumme ensin Faroon Alinan kanssa. Ensimmäinen yö pitää olla majatalossa, mutta seuraavana päivänä marssimme jo urheiluliikkeeseen ostamaan teltan (19,90e) ja joitakin retkeilyvarusteita. Yksikään couchsurfing-majapaikka Portugalissa ei ole vielä varmistunut, mutta nyt sillä ei ole enää väliä, koska olemme telttaretkeilijöitä.

Menemme junalla Lagokseen, jossa vietämme yhden yön kaupungin maksullisella camping-alueella. Tuntuu hurjalta maksaa 12 euroa oikeudesta pystyttää telttansa keskitysleirimäiselle alueelle, jota ympäröivät korkeat ja paksut piikkilangoin koristellut muurit. Suihkut ja vessat ovat sentään käytössä. Aamulla suuntaamme kuitenkin jo johonkin, jossa telttailusta ei tarvitse maksaa.

Istumme saksalaisen naisen pitämässä kahvilassa, koska siellä on ilmainen langaton nettiyhteys. Löydämme sivuston, joka käsittelee ilmaista telttailua Algarvessa. Suuntaisimme siis kohti Vila do Bispoa, mutta ensin käymme ruokaostoksilla.

Sveitsiläinen pariskunta heittää meidät Vila do Bispoon. Saavumme pieneen kylään noin seitsemän maissa ja lähdemme kävelemään kohti Praia do Cordoaman rantaa ja auringonlaskua erään saksalaisen miehen ohjeiden mukaisesti.

Reilun tunnin kävelyretken jälkeen saavumme viimeisistä surffaajista tyhjentyvälle hiekkarannalle. Kiipeämme ylös kukkuloille ja löydämme varsin mainion, nuotiopaikalla ja merinäköalalla varustetun leiriytymispaikan suojaisasta syvänteestä. Nuotion sytyttämisen ja päivällisen jälkeen uni maittaa.

Aamulla heräämme upeaan surffaajienkin suosimaan merimaisemaan, mutta Alina myös kipeään kurkkuun: parasta ottaa nyt levon kannalta. Törmään parkkipaikalla suomalais-espanjalaiseen pariskuntaan, jotka ovat tulleet surffaamaan. Surffaajia täällä siis riittää, kuin myös lintubongareita. Mutta jos lintubongareita haluaisi bongata olisi syytä suunnata Vila do Bispossa järjestettävään lintubongausfestivaaliin.

Toinen yö on sen verran tuulinen, että pelkäämme teltan lähtevän lentoon. Täytyy lähteä tiedustelemaan sisämaalta uutta telttapaikkaa. Sellainen löytyykin tiedusteluretken jälkeen.

Seuraavat päivät asummekin sitten sammakkolammeksi ristimämme pienen vesialtaan lähellä teltassa. Olisimme ehkä lähteneet pois jo aiemmin, mutta Alina onnistuu survaisemaan Farosta ostamamme terävän espanjalaisvalmisteisen veitsen sääreensä ja siten on liikuntakyvytön muutaman päivän ajan. Koska saamme verenvuodon tyrehtymään pikaisella koho-kompressiolla, ja koska haava näyttää lähtevän paranemaan hyvin, emme hakeudu lääkärin vastaanotolle. Opimme, että tamppooni on melkoisen hyvä keksintö laittaa puristamaan vuotavaa haavaa vasten.

Luonto on ainakin tähän vuodenaikaan kuivaa. Sateita ei ole ollut moneen kuukauteen. Kukkuloilla kävellessä hiekka pöllyää ja nahkealehtinen kasvillisuus on valloillaan. Merimaisemat ovat upeita. Lintuja, sudenkorentoja, sammakkoja ynnä muita olentoja vilisee näkökentässä. Tykästymme medronho-marjoihin, joita löytyy joka paikasta, mutta jotka ovat kai ainoita syötäviä marjoja mitä Algarven luonto tarjoaa. Eräällä liftausretkellä kylälle meidät heittänyt portugalilaispariskunta kertoo, että medronhosta valmistetaan perinteisesti likööriä tai grapan kaltaista alkoholijuomaa.

Iltaisin virittelemme nuotion varovaisesti valmistetulle nuotiopaikalle. Kunnollisen hiilloksen muodostuttua heitämme sekaan isoja perunoita, jotka valmistuvat varsin herkulliseksi ateriaksi ilman foliohässäköitä. Katselemme tähtitaivasta, juomme 69 senttiä litralta maksavaa punaviiniä ja ihmettelemme maailman menoa.

Lintunen laulaa uskomattoman kauniisti suloisia sävelmiä joka aamu samaan aikaan. Lähistön kukkula toimii auringon kanssa yhteistyössä herätyskellona. Heräämme joka aamu 9 aikaan miellyttävään lämpöiseen kirkkauteen terassiaamiaiselle. Päivällä pesemme pyykkiä ja itseämme Sammakkolammella. Aurinko hymyilee jälleen.

Suuntaamme kohti Sagresia, joka on aivan Portugalin ja siten Euroopan länsirannikkolla. Olemme saaneet vinkin eräältä surffaajalta aikaisemmin, että voisimme majoittua teltassamme eräällä rannalla ilmaiseksi.

Rannalla sattuu telttailemaan myös neljä espanjalaista surffaria/muusikkoa, Xavier, Kike, Jopi ja Borga. Kärytämme yhdessä makkaraa, pastaa, tomaatteja ja yrttejä, soitamme, laulamme ja rakennamme yhdessä tulta. Yksi espanjalaisista osoittautuukin argentiinalaiseksi ja saamme nauttia argentiinalaisesta, erittäin tunteikkaasta ja kauniista kitaramusiikista. Rommikolaa ja marokkolaisia herkkuja, kallioiden ympäröimänä, yllä tuikkiva tähtitaivas ja taustalla kuohuva Atlantin valtameri. Jopi soittaa uskomattomalla tunteella Stairway to heavenin. Olen todella tässä hetkessä enkä tiedä mistään muusta. Tähän olisi hyvä kuolla.

Seuraavana päivänä liftaamme ensin Lagoaan, ja sieltä Albufeiraan. Ensin saksalainen pariskunta vie meidät Lagoaan asti ja matkalla käymme kuvailemassa korkkipuita. Lagoasta Albufeiraan meidät heittää romanialainen rakennusfirman ukkeli pakullaan. Hän ostaa meille myös juomat kahviosta ja vaikka emme juurikaan puhu samoja kieliä matka taittuu mukavasti.

Uskomattoman energinen 62-vuotias, eläkkeellä oleva saksalainen juristi ottaa meidät vastaan. Hän on aikoinaan asunut Suomessakin ja pelannut KV:ssa jääkiekkoa vaikka ei kertoman mukaan kuulemma osaa luistellakaan. Hän on myös oppinut pilkkimään Jyväskylässä, jossa hänellä oli suomalainen tyttöystävä 1973-76. Saamme kutsun hänen 75-vuotissyntymäpäivilleen, 13 vuoden päähän. Mies nukkuu itse parvekkeella aurinkotuolissa ja pakottaa meidät parisänkyynsä. Hän olisi aamulla lähdössä taikamattolennolle, eikä siksi haluaisi häiritä meitä. Mene ja tiedä, hyvin nukutun yön jälkeen olemme kuitenkin valmiita jatkamaan kulkuamme kohti Taviraa.

Saamme kyytiä 20 kilometrin verran lentokenttämekaanikolta. Tuntuu tyhmältä olla kaupungissa kerjäämässä kyytejä. Olisin paljon mielummin telttailemassa, kalastamassa, metsässä kuin täällä betoniporsaiden ympäröimänä. Onnistumme liftaamaan 20 km kolmessa tunnissa. Jipii. Härskisti vain Alina tien varteen ja itse piiloon, josko se tärppäisi. Siinä mielessä liftaus on kuin kalastamista joskus; nainen voi toimia syöttinä. 40 minuutin ruokatauko ja liftaus jatkuu Faron viiden ruuhkassa, kuumassa auringonpaisteessa bussipysäkillä.

Kävelemme pitkän tovin (30 min.) oikealle tielle, Olhaoon päin. Kysyn tien varressa autoaan pakkaamassa olevalta naiselta, olisiko tie oikea, ja hän sanoo portugaliksi voivansa heittää meidät Olhaoon asti. Olhaosta saamme toisen kyydin nopeasti ja olemme jo kohta Tavirassa.

Olemme menossa eräälle ekofarmille Taviran lähelle. Kuljettaja heittää meitä hyvän matkaa kylää kohti, mutta hyppäämme autosta liian aikaisin pois. Kävelemme pimentyvässä illassa noin kaksi tuntia ennen perille saapumista. Vaikka olemmekin väsyneitä ja vaikka Alinan jalka on edelleenkin kipeänä, yritämme vain hokea mantraa, jonka mukaan kaikki tämä on sen arvoista.

Farmia ylläpitää n. 60-vuotias belgialainen nainen, joka on saanut tarpeekseen kaupungissa asumisesta. Siellä kasvaa appelsiini-, oliivi-, granaattiomena- ja pähkinäpuita. Kaksi vuotta sitten käynnistynyt projekti toimii permakulttuurin periaatteiden mukaisesti: luontoa kunnioitetaan ja kaikki tehdään sen ehdoilla. Paikalla on muitakin vieraita. Syömme päivälliseksi yhdessä pastaa ja kasviksia. Meille on varattu iso teltta ulkona, (kesällä kuivan) joen rannalta.

Aamulla heräämme maagiseen puutarhaan. Appelsiini-, omena- ja granaattiomenapuita… yksi japaninmispelipuukin. Paikka tuntuu taianomaiselle. Tuntuu siltä että kaikki muut paikat ovat olleet vain pysähdyksiä ennen tähän paikkaan saapumista. Tuntuu vaikealta lähteä vaikka juuri saavuimmekin.

Upean viikonlopun jälkeen suuntaamme kohti Sevillaa, Espanjaa, josta Alinalla olisi paluulento kotiin. Alamme liftaamaan Tavirasta eräästä moottoritielle johtavassta liikenneympyrästä ja pohdimme ääneen millainen kyyti ei varmasti koskaan ottaisi meitä. Sellaiseksi muodostuu vanha, ehkä 70+ pariskunta joka on kotoisin Brittein saarilta, koska vanhemmat ihmiset vaikuttavat aina niin pelokkailta ja britit nyt eivät ole muutenkaan koskaan ajaneet kuin ohi.

Kuinka ollakaan, muutama minuutti tämän pähkäilyn jälkeen auto pysähtyy. Sisällään arviolta 70-80-vuotias brittipariskunta. Miten tällaisten tapahtumien jälkeen voi olla enää uskomatta maailmankaikkeuden johdatukseen? Oliko ajatus, aivoissa ryhmittyneet kvarkit ensin vai itse tapahtuma, atomeiksi materialisoitunut kyyti? Ehkä sillä ei ole niin merkitystä kumpiko tapahtui ensimmäisenä, mutta en voi olla välillä miettimättä, mitä eroa on tosi toiveella ja tulevaisuuteen näkemisellä?

Pääsemme Espanjaan. Rajalta nappaamme kyydin Huelvaan asti. Ilta alkaa kuitenkin hämärtyä, eikä kyytejä tunnu heruvan, joten kävelemme bussiasemalle ja jatkamme siitä Sevillaan linja-autolla.

Sevillassa yhden yön jälkeen Alina lentää aamulla pois. Nyt matkustan taas yksin, mutta en ole yksinäinen. Seuraavat kaksi viikkoa vietän maagisessa puutarhassa, pidän taukoa ulkoisessa matkustamisesta ja sukellan sisäiseen.

Tänään 11.11.11 kello 11.11 julkaisin ensimmäisen artikkelin englanninkieliseen traveleven-blogiini.

Jos lontoo taittuu niin käyhän lukemassa.

Kävelemme Eurooppaa ristiin rastiin, astuen välillä tukevalle maan kamaralle, välillä horjuen aivan veden äärellä. Euroopan kartta, jonka Mateusz minulle lahjoitti, on ollut levitettynä Berliinin tukikohtamme lattialle jo useamman päivän ajan.

Haluaisimme Porniciin, Ranskaan, koska siellä asuva, Intiassa tapaamamme mukava ranskalaispariskunta on kutsunut meidät vieraakseen. Karttaa tarkasti tutkiessamme, huomaamme lähistöllä sijaitsevan myös Condomin. Mutta vaikka kuinka yritämme käännellä halpalentoyhtiöiden nettisivuja, pureskella liftaussuunnitelmia ja hinkata ohimoillamme olevia nystyröitä samalla kieriskellen tuskissamme kokolattiamatolla, emme saa ulos tyydyttävää Pornicin näkemisen ja Condomiin tulemisen mahdollistavaa kombinaatiota.

Portugalin eteläosa Algarve ja siellä sijaitseva Faron kaupunki ovat kuitenkin kaukaisuudestaan huolimatta saavutettavissamme, kiitos edullisten lentojen. Liftaamaan emme koko matkaa lähtisi, koska siihen tuhrautuisi helposti jäljellä oleva yhteinen pariviikkoisemme, eikä paikallaoloon jäisi ollenkaan aikaa.

Koska sopuhintaan löytyvät lennot Faroon nousevat ilmaan Maastrichtista, joka sattuu olemaan aivan vanhan kotikaupunkini Aachenin vieressä, emme enää epäröi vaan klikkaamme osta-nappulaa. Päätämme liftata Aacheniin edelliseksi päiväksi ja olla siellä yötä ennen lentoa.

Vaikka Aurinko alkaakin lämmittää kolean aamun jälkeen Berliinin liepeillä Michendorfissa, kuulemme lintujen laulavan sitä samaa kaunista sävelmää, joka on soinut pienissä päissämme viimeisen parin viikon ajan:

”Ennen kuin siipemme
jäätyvät kohmeeseen.
Nyt, kun vielä voimme,
lennämme Algarveen.

Luotu ei linnuille,
ei ihmisellekään,
Juuria paikoille,
meitä pitelemään.

Miksipä jäisimme,
tänne kauas kylmään?
Nyt, kun vielä voimme,
lennämme etelään.”

Hollantilainen rekisterikilpi autossa on aina mukava näky liftatessa matalan kielimuurin ja korkean kyytiinottotodennäköisyyden vuoksi. Kuljettaja on varsinainen apostolinkyytimestari. Hän oli tullut vaimonsa kanssa asioikseen Berliiniin vain juostakseen vapaaehtoisesti rapiat 42 kilometriä. Hulluutta, sanoisi joku. Mahtavaa, sanoo maratoonarikuljettaja ja viskaa meidät pitkälti yli Hannoverin.

Vähän ennen kolmea olemme huoltoasemalla maratonin päässä Kölnistä, jonne meidät heitti hauska saksalainen muutoskonsulttinainen. Jonkun aikaa kyseltyämme lepakkotutkijat Axel ja Hauskatutustua suostuvat heittämään meidät oikealle tielle – ja vähän pidemmällekin – vaikka heidän autossaan ei todellakaan ole tilaa. Axel on asunut vuoden Joensuussa ja puhuisi kanssani mielelläni suomea pidemmänkin pätkän ja harmittelee kun ei voi heittää meitä Aacheniin asti. Kun survoudumme takapenkille lepakkotutkimustarvikkeiden sekaan, käteeni työnnetään jaettavaksemme jäätelö, koska he voisivat kuulemma ostaa uuden jäätelön myöhemmin. Lyhyen lepakkomobiiliajelun päätteeksi en yhtään ihmettele, että Axel oli tuntenut olonsa Pohjois-Karjalassa kotoisaksi, sen verran hilpeä ja puhelias kaveri hän tuntuu olevan.

Dürenissä olemme pakotettuja uhmaamaan yleistä järjestystä ja asetumme moottoritien varteen peukaloinemme. Emme odota montakaan minuuttia kun kaksi autoa pysähtyy. Takimmaisen, viereemme pysähtyvän Ladan kuljettaja ei ota yrityksestämme huolimatta kyytiin vaan viittelöi hakeutumaan etummaiseen autoon. Karavaanin johtaja osoittautuu armenialaiseksi Ladan ostajaksi. Saksasta ostetulla Ladalla tekisi Armeniassa kuulemma hyvän tilin. Matkan aikana ja sen jälkeen opin, että kun armenialainen laittaa musiikkia kovemmalle ei se välttämättä tarkoita sitä että häntä ei kiinnostaisi keskustella. Keskustelu käykin melko vilkkaana ja äänekkäänä, välillä englanniksi välillä venäjäksikin.

Olemme kuitenkin pian Aachenissa. Edes bussipysäkillä en malta olla kertomatta kyytiä odottavalle miehelle opiskeluajoistani kaupungissa, koska olen innoissani kuin poika, joka saapuu pienempänä poikana piilottamalleen aarrekätkölle muutaman talven jälkeen. Onkohan kaikki vielä entisellään?

Blondelstrasse, Pontstrasse, Rathaus + Markt. Tuollakin päihdyttiin – ja tuolla! Bar Labyrinth oli todella joskus kuin labyrintti ja Coctail Bar Magellanissa seilattiin joskus aikamoisessa sivutuulessa. Mr. Dönerin dönerit ovat edelleen mahtavia ja maistuvat kölschin kanssa.

Käyn hörppäämässä maan alta pulppuavasta lähteestä mädän kananmunan makuista vettä ja uhmaan siten ”ei juomavettä” -kylttiä. Ei se myrkyllistä ole, vakuuttelen, tätä me aina juotiin lauantai-illan jälkeen aamulla kotiin palatessa, koska vedellä uskottiin olevan antikrapulastisia ominaisuuksia. No, ei se voi olla ainakaan yhtä myrkyllistä kuin se baareissa juotu tavara.

Elisenbrunnenin lähteen kupeessa on myös kahvila, jonka puhelinta saa käyttää kun pyytää kohteliaasti. Soitto bewelcome-nettisivuston kautta aiemmin meidät majoittaa luvanneen Benjaminin kämppikselle varmistaa sen, että meille olisi yöpaikka tiedossa. Hajamielinen isäntämme kun oli unohtanut kännykän kotiinsa eikä ollut vielä palannut. Saavuttuamme kämpälle suhteellisen pitkän kävelyn jälkeen, vastaanotto on lämmin. Saamme juotavaa ja erittäin maittavaa syötävää. Käymme keskusteluja matkustamisesta. Sitten isäntämme toteaa meidän olevan aivan liian väsyneitä ja päästää meidät nukkumaan.

Hyvin nukutun yön jälkeen olemme valmiita siirtymään Hollannin puolella sijaitsevalle Maastrichtin lentokentälle. Olemme vähän turhan myöhään liikkeellä, ja pikaisen riskianalyysin jälkeen päätämmekin, että olisi järkevämpää ottaa turhan tyyriskin (9 e) bussikuljetus lentokentälle kuin yrittää liftata. Kyytien kalastelu ei ole hyvä idea, varsinkaan jos on kyse jostakin niinkin vakavasta kuin etelän lennolle ehtimisestä, paitsi jos haluaa elää erityisen jännittävästi. Meille tarpeeksi jännittävää on kuitenkin se, että meillä ei ole kohteessa tiedossa mitään majapaikkaa ja vain hyvin minimaalinen matkabudjetti parille viikolle (n. 5 e / päivä / mahalaukku).

Irlantilaisen lentoyhtiön käsimatkatavarapolitiikka on tunnetusti melko tiukkaa, joten puramme ennen lennokkiin astumista kaiken ylimääräisen raskaan oloisen materiaalin repuistamme ja puemme sen yllemme. Reput näyttävät vaa’alla 9,95 ja 10,6 kilogramman lukemia, mutta meidät päästetään läpi. En ole varma olisinko pystynyt enää pukemaan päälleni 650 gramman edestä. Melko pian turvatarkastuksen ja hikisen reppujen uudelleenpakkaamisen jälkeen, lennämme etelään.

Noin kolme viikkoa sitten olen Berliinissä. Näen metrossa mainoksen: ”Bussi Hampuriin 9 euroa”. Olen menossa sinne liftaamalla. Aurinkoni laskeutuisi muutaman päivän päästä Düsseldorfin liepeille, ja olen luvannut mennä häntä vastaan Utrechtiin. Sitä ennen haluan kuitenkin käydä Terschellingin saarella Alankomaiden pohjoisosissa, ja vähän muuallakin.

Liftaus Hampuriin taittuu poliisiauton kyydissä, jonka nappaan Stolper Heiden huoltoasemalta. Kuljettaja-Denis rakastaa amerikkalaisia autoja, ja tämäkin Chevrolet on ollut vielä pari vuotta sitten virka-ajossa Los Angelesissa. Sireenikin toimii vielä, pitäähän sitä esitellä vaikka paikalliset poliisit ovat kuulemma hyvin hyvin vihaisia jos huomaisivat. Joskus, Denis kertoo, poliisit pysäyttävät erikoispitkiä tarkastussessioita varten. Ihmiset nauravat ohi ajaessaan, auton nähdessään, ja ottavat valokuvia. Saksalaisillako ei muka ole huumorintajua?

Olen viikon ollut Berliinissä ja jotenkin jumahtanut sinne, pohdiskelen poliisiautossa. On jo aikakin päästä tien päälle. Tuntuu, että kaupungissa jotenkin turtuu kaikelle helppoudelle ja on myös erilaisten houkutusten äärellä. Jatkuvaa päihdyttävää sumua. Viikko on nyt hävinnyt johonkin, enkä tiedä mitä on tapahtunut. Olen kirjoittanut, eikai siinä muuta. Jos haluaa, että asioita alkaa toden teolla tapahtumaan, täytyy lähteä tien päälle.

Hampurissa on todella, todella erilainen tunnelma kuin Berliinissä. Ihmiset ovat junassa enimmäkseen hiljaa, eikä olutta saa juoda. Ihmisten pukeutumistyyli on paljon hillitympää ja tylsempää. Muistuttaa paljon Suomea. Mutta ihmiset ovat kyllä todella auttavaisia ja ystävällisiä täälläkin, kun vain osaa kysyä.

Tapaan Joelin, jonka olen viimeksi nähnyt surffaamassa kanssani Indonesiassa. Saan asua hänen luonaan pari yötä Altonassa, ennen kuin jatkan kulkuani kohti laskevaa Aurinkoa.

Aamulla juttelemme Jim Jarmuschin loistavasta elokuvasta Kahvia ja tupakkaa ja nautimme kahvista ja tupakasta, kukin omien mieltymystemme mukaisesti. Joel iskee mulle suklaapatukan kouraan ja toivottaa hyvää matkaa.

Nyt mennään pikakelauksena Terschellingiin.  9.45 Wilhelmsburg. 11.30 Bremen. 12.15 rekkakyyti vie mut väärälle tielle. 14.20 vasta seuraava kyyti isolta huoltsikalta, joka heittää mut Hollantiin asti, Emmeniin, jonne saavun kello 16. Huh. 16.40 Meppel. Marokkolainen kyyti. Kahden lapsen yksinhuoltaja kahden lapsen kanssa -kyyti. Kaksi suomalaista polkupyörätehdasta ostanut bisnesmies -kyyti. Dodge Ram milkshake -kyyti 3 kilometrin päähän satamasta. Sitten apostolinkyyti rekkojen tööttäillessä. Miltei juoksen Harlingenin halki satamaan ja olen viimeinen joka otetaan autolauttaan kyytiin. Nyt soppa maistuu. Olen Terschellingissä kello 22.

Ystäväni Sjaakin tuttavan autotallissa hyvin nukutun yön jälkeen totean tehneeni aika-avaruusmatkan 50-luvun Amerikkaan. Ihmisten hiukset ovat tötteröllä ja asusteissa on paljon pinkkejä palleroita. On alkamassa Terschelling rock ’n’ roll street festivaali, josta juuri muut kuin hollantilaiset eivät tunnu tietävän mitään.

”Keep on traveling”, sanoo erehdyttävästi Frank Zappaa muistuttava, tsaigedeelisiin hippikuteisiin pukeutunut, arviolta viisikymppinen mies joka ei jostain syystä näytä rockabillystä innostuvan. Mitähän hän tekee täällä?

Seuraavana päivänä festivaali vasta jyrähtääkin käyntiin. Isoja autoja, vanhoja Solex-mopoja, räikeitä isoja pallokuvioituja mekkoja, tukkarullia. Suoritetaan mopojen ohiajo ja livemusiikki alkaa soimaan kirkon eteen viritetyltä lavalta. Lisää ja yhä enemmän eksoottisempia hiuslaitteita, rasvatumpia takatukkia, pinkempiä pallokuvioidumpia mekkoja. Tanssijat hurmaavat rohkealla dirty dancellaan ne jotka sellaisesta tanssista hurmaantuvat.

Sunnuntaina Grote Kibbeling eli uppopaistettu kala-annos on täydellinen aamupala hyvin juhlitun viikonlopun jälkeen kun astumme Sjaakin kanssa lauttaan. Hyvin ovat juhlineet myös kolme Utrechtissa asuvaa kaverusta, jotka lupautuvat ottamaan minut kyytiinsä. Terschelling rock ’n’ roll street on traditio, jota ei voi jättää väliin yhtenäkään vuonna. Voisinpa itsekin palata tänne vielä takaisin, tuumin.

Kun saavun bussiterminaaliin Utrechtissa, minun tarvitsee odotella bussia vain vartin verran ja olemme Aurinkoni kanssa jälleen yhdessä.

Parin ystävällisen autokyydin jälkeen olemme jo Delftissä, jossa Sjaak asuu kirkossaan. Niin, Hollannissa ihmiset ovat ottaneet autioituneet kirkot uusiokäyttöön. Olen juonut olutta vanhassa kirkossa Utrechtissa, joka on muutettu baariksi. Olen ollut Black Mountainin keikalla Paradisossa Amsterdamissa, joka on myös vanha kirkko. Olen jopa kuunnellut yliopiston luentoa vanhassa kirkkosalissa. Mutta nyt yövyn ensimmäistä kertaa kirkossa. Kirkkorakennus kuului katoliseen kirkkoon ennen kuin se tyhjeni. Sitten Sjaak ystävänsä kanssa lupautui asumaan siellä ja maksamaan sähkö- ja vesimaksut. Suuren kirkkosalin lisäksi talonmiessiivessä on noin kuusi huonetta ja keittiö. Tilaa on siis parille poikamiehelle ja vähän enemmänkin. Kirkkosalissa on hyvät puitteet vetää bänditreenejä ja urkusooloja.

Tiistaina sataa vettä. Yritämme liftata Amsterdamiin. Välillä siirrymme huoltoasemalle sisätiloihin lämmittelemään. Käytyäni ottamassa automaatista teetä ja siirryttyäni maksamaan sitä kassalle, nuori huoltoaseman työntekijä sanoo: ”It’s free, you are a free man” ja hymyilee sellaisen hymyn päälle, että en välitä enää pätkääkään siitä milloin pääsisimme Amsterdamiin, koska pääsisimme sinne kuitenkin jos niin on tarkoitus.

Kun palaamme tien varteen muutaman minuutin odotuksen jälkeen erittäin mukava persialainen (voisiko muuta ollakaan?) mies pysähtyy kuin tilauksesta ja heittää meidät Amsterdamiin. Hän vinkkaa monen muun asian lisäksi, että jos olisimme väsyneitä Iranissa, voisimme mennä Eṣfahānin kaupunkiin lepäämään. Mutta emme ole vielä siellä, vaan täällä sateessa merenpinnan alapuolella.

Kumman korkealta voi olo tuntua silti täälläkin, maassa jossa ”tulivuoret” kohahtelevat joka ilta niinkin jukisissa paikoissa kuin kahvipuodeissa. Täällä vesikaukaloiden äärillä ja superlekker-ihmisten ympäröimänä, oman Aurinkonsa syleilyssä ei voi kai muuta kuin olla todella korkealla.

Yöllä palatessamme hostellille keksin vahingossa keinon saada alennuksen raitiovaunulipusta. Tarjoan 50:n euron seteliä lipunmyyjälle, ja vannotan että minulla ei juuri ole nyt pienempää. Ne kelpaavat lopulta ja saan yli viiden euron arvoiset liput parilla eurolla. Raitiovaunuissa on jännä systeemi jossa lipulla pitää kirjautua sisään ja ulos. Kun olemme astumassa pois kyydistä omalla pysäkillämme, muistamme ”muista sitten kirjautua ulos” -kuulutukset ja hätäännymme. Alan etsimään alennusmyynnistä ostamiani lippuja jonka lipunmyyjä huomaa ja pidättää kulkuneuvoa. En löydä pilettejä mistään ja koko raitiovaunu odottaa meitä useammalta kymmeneltä minuutilta tuntuneen muutaman hetken. ”Sulla oli ne liput!?”, tuhisen.  ”Sullahan ne oli”, Aurinko tuhisee takaisin. Ja koko raitiovaunu odottaa. ”Sulla ne oli”, lipunmyyjä katsoo minua kyllästyneen näköisenä. Lopulta tulemme järkiimme kun tajuamme, että ei meidän tarvitse kirjautua ulos, koska emme aio jatkaa matkaa enää toisessa kulkuneuvossa tänään. Hyppäämme todella nopeasti ulos junasta, vaikka sillä tuskin on enää merkitystä: koko raitiovaunullinen kuljettajineen, lipunmyyjineen ja kaikkine paikallisine normaaleine työssäkäyvine ihmisineen on ehtinyt jo kirota meidät turistit. Saamme ainakin hyvät naurut jälkeenpäin kun tajuamme minkä kohtauksen olemme aiheuttaneet.

Seuraavana iltana alamme liftaamaan kohti pohjoista Alankomaata. Emme kuitenkaan onnistu edes löytämään etsimäämme liftauspaikkaa ja koko homma menee auringonlaskun kautta juna-asemalle kävelyksi. Maksamme turhan tyyriit junaliput Heerenveeniin, josta Malesian Penangista tuttu Frank tulee meidät noutamaan kotikaupunkiinsa Bolswardiin.

Frank vie meidät autollaan tuuliselle Afsluitdijkille, valtavalle patorakennelmalle, joka erottaa IJsselmeer-järven Pohjanmerestä ja toimii samalla valtatienä. Käymme myös Makkumissa, Frieslandissa ja ihastelemme paikallista posliinia ja kummastelemme paikallista kieltä.

Bolswardissa ja Alankomaissa alkaa olla melko harmaata ja sateista, joten Frank suosittelee talvehtimispaikaksi Portugalin eteläosaa, Algarvea, koska siellä ihmiset ovat mukavia, hintataso on matala ja sääkin melko miellyttävä vuoden ympäri.

Aamusella Frank heittää meidät läheiseen Sneekin kaupunkiin, josta aloitamme liftaamaan puolenpäivän maissa liikenneympyrästä. Nainen heittää meidät Heerenveeniin. Sitten kyyti melkein Groningeniin. Saksalainen mies melkein Saksan rajalle asti. Hollantilainen mies, jolta en aluksi halunnut mennä kysymään, heittää meidät rajalle ja osoittautuu paljon maailmaa nähneeksi tyypiksi. Sitten potsdamilainen Stephan vie meidät melkein Bremeniin. Huoltoasemalounaan jälkeen nappaamme kyydin tankkauspisteeltä Hampuriin asti, ja vieläpä oikealle asuinalueelle Altonaan.

Was geht, Digga? kysytään jostain syystä Hampurissa kun nähdään vanhoja kavereita, joten kysyn näin Joelilta. Asetumme hänen vierashuoneeseensa pariksi yöksi. Hampurissa käymme hieman kävelemässä Schanzella ja Reeperbahnilla ja satamassa, mutta enimmäkseen aika menee muistellessa yhdessä Indonesian reissua. Mitäpä siinä parissa päivässä ehtisi muuta.

Berliiniin liftaaminen Hampurista on todella helppoa, tulee taas todettua. Otamme hitchwikin ohjeiden mukaisesti aamulla S-bahnin Hasselbrookiin. Siitä Horner Kreiselin liepeiltä kyyti Berliiniin muutamien minuuttien odotuksen jälkeen. Haisemmekohan pahasti valkosipulille, tuumin alkumatkasta. Olemme nimittäin juuri ahmineen melko tujakat turkkilaiset Börekit juustolla sekä Lahmacunit ennen lähtöä.

Ja nyt olen taas Berliinissä, mutta en kauaa. Tiistaina menemme sinne Portugaliin.

Berliini menee ihon alle. Juuri nyt se on vaihtoehtoväen ja trendinluojien pääkaupunki, jossa kylmän sodan jäljet näkyvät vielä. Bisarriin mieltyneet kaupunkilaiset hellivät DDR-retroa, luomuelämää ja punk-taidetta, mutta myös huippudesignia, muotia ja avant gardea. Berliini huumaa kävijän oudosti vain olemalla oma rosoinen itsensä.

Näin alustetaan tuoretta Stockmannin Berliini-aiheista kuvastoa. Nyt kun takana on reilu viikko tätä Berliini-nimistä huumetta, on jo aikakin tehdä katsaus joihinkin menneiden päivien tapahtumiin ja havaintoihin ja kysyä: Mitä kautta ja miten Berliini menee ihon alle? Mitä voisi olla tämä nk. vaihtoehtoväki? Onko punkkareita tosiaankin vielä olemassa? Millaisissa paikoissa punk-taide tai avant garde syntyvät? Miten kylmän sodan jäljet täällä vielä näkyvät?

Aurinkoisena päivänä Volkspark Friedrichshain, Friedrichshainin kansanpuisto, on tupaten täynnä ihmisiä palvomassa aurinkoa, pelaamassa rantalentopalloa, trapetsitaiteilemassa, juomassa olutta, piknikillä, polttamassa shishaa eli vesipiippua, grillaamassa lihaa tai kasviksia, lukemassa kirjaa, joku jopa tekemässä muistiinpanoja mahdollisesti tulevaa blogimerkintää varten.

Puistosta löytyy myös pienellä tekokoskella varustettu leikkipuisto, jossa lapset kirmaavat luonnonasuissaan. Siellä pidän seuraa kahdelle ystävälleni, joista toinen on parasta aikaa töissä. Nina työskentelee paraikaa lastenhoitajana. Berliinissä työttömyys oli kesäkuussa 2011 13,5 % [lähde]. Ihmiset eivät kuitenkaan tunnu olevan siitä harmissaan tai masentuneita. Näen ympärilläni iloista, hymyilevää väkeä. Olen vasta asettunut tänne asumaan, mutta tunnen sen jo ihollani: tässä kaupungissa on jotain erikoista, joka yrittää tunkea läpi.

Warschauer Straßen ja Nordbahnhofin väliä kulkeva M10-raitiovaunulinja on todella suosittu. Varsinkin yölliseen aikaan se muuntautuu varsinaiseksi juhlakulkueeksi. Siinä missä Helsingissä on yksi pubiraitiovaunu, täällä kaikki raitiovaunut ovat potentiaalisia pubeja: oluen juonti kun on yleisillä paikoilla normaalia ja suvaittua. Tupakkaa ei sentään saa tässäkään liikkuvassa olohuoneessa röyhytellä, koska eihän kukaan kai haluaisi aiheuttaa kanssamatkustajalleen terveydellistä haittaa. Vapaasta päihdepolitiikastaan huolimatta Berliinissä ei tarvitse lainkaan ahdistua aggressiivisesta tai häiriköivästä käytöksestä. Ihmiset ovat iloisia ja erittäin ystävällisiä.

Viihdyn erityisesti itäisessä Berliinissä, Prenzlauer Bergissä, Friedrichshainissa, mutta myös Kreuzbergissä, Neuköllnissä, joissa hinnat ovat vielä kohtalaisia ja tunnelma kansainvälinen. Nyt istumme porukalla Kptn-nimisessä baarissa. Warschauer Straßen kanssa yhdensuuntainen Simon-Dach-Straße on yksi niistä kaduista, joille eivät pelkästään Friedrichshainin asukkaat kokoonnu illanviettoon – minä viikonpäivänä tahansa.

Asetumme istumaan pöytään, mukanamme omat Sternit eli Sternburg Export -oluet, jotka olimme ostaneet jo aiemmin Spätistä eli Spätkauf-marketista. Spätit ovat vuorokauden ympäri palvelevia, lähinnä alkoholia, tupakkatuotteita ja joitakin elintarvikkeita myyviä, usein maahanmuuttajien ylläpitämiä pieniä kauppoja katujen varsilla. Sterni on paikallisten suosimaa punkkariolutta, jota mainostetaan, vapaasti käännettynä, lauseella: ”Koska sinun tulisi kyetä maksamaan illanviettosi.” Noin 70 sentin litrahintaan irtoava olut ei pistä suuta hymyilemään pelkästään hintansa vuoksi, koska makukin on kohdallaan.

Meitä on aluksi viisi, pian jo seitsemän. Yksi porukastamme tulee Chilestä. Yhtä suomalaista työtöntä blogaajaa lukuunottamatta, muut ovat saksalaisia. Pöytäseurueeseemme lyöttäytyy yksi ecuadorilainen, joka selittää liian nopealla berliinillään kuusi vuotta kestänyttä Saksan-vaellustaan. Münchenissä on vierähtänyt siitä puolet, mutta Berliini on pitänyt otteessaan jo viimeisen kolmen vuoden ajan. Olen näkevinäni kuinka Ecuadorin kirkkaista silmistä paistaa rakastunut valo. Jokin tässä kaupungissa on valloittanut hänenkin tajuntansa. Nielaisen ja huomaan olutpulloni tyhjentyneen kuin itsestään.

Baaritiskillä riehaannun kai kansainvälisestä tunnelmasta ja tilaan valkovenäläisen. Juuri kun baarimikko on ehtinyt kysyä haluaisinko drinkkini maidolla vai kermalla, ystäväni tulee ilmoittamaan että olemme lentäneet ulos baarista. Omien juomien juominen oli ollut kai liikaa täyttyvän baarin järjestystä ylläpitävälle työntekijälle. Ei siinä mitään, tuumin, maksan 5 euroa drinkistäni, sisältäen yhden euron lasipanttimaksun, ja otan sen mukaani.

Myös samoilta seuduilta Revaler Straßelta löytyy eräs mystinen rakennus. RAW Tempeliksi ristitty paikka on muuntautunut vuosien saatossa baariksi, yökerhoksi, klubitiloiksi, konserttitaloksi, festivaalipaikaksi. Alun perin tiloissa on toiminut vuodesta 1867 Reichsbahnausbesserungswerk (RAW) eli rautatiekorjaamo, joka työllisti enimmillään 1200 ihmistä, ja joka oli toiminnassa vielä vuoteen 1995 asti. Tehtaan tiloissa on tehty mm. erilaisia kangaspäällysteitä, avuliaan oloinen paikan pyörittäjä kertoilee, silittäen samalla baarijakkaran pintaa havainnollisesti. Paikka tuntuu kieltämättä hieman rähjääntyneen ulkokuorensa ja välittömän tunnelmansa puolesta kelpo paikalta nauttia yksi olut ja harjoittaa hieman berliinin kielen taitoaan. Vaikka Berliinissä pärjääkin varsin hyvin englannilla, ovat paikalliset otettuja siitä jos heidän kanssaan vaihtaa muutaman sanan saksaksi.

”Rolling, rolling down the river”, U-bahniin eli maanalaiseen hypänneet rastafarit soittavat ja laulavat iloisesti. Berliinissä voi totisesti nauttia elävästä musiikista kaduilla, puistoissa, julkisessa liikenteessä, joten elävän musiikin nälkäänsä ei tarvitse välttämättä hakeutua tyydyttämään mihinkään konserttisaleihin. ”One love” reggaerytmi kajahtelee kun poistun kyydistä Moritz Platz -asemalla.

*

Lauantaiksi olen saanut kutsun osallistua Open Design Cityn ”Hack the Flohmarkt” -tapahtumaan. Vaikka olenkin hieman alustavasti vilkaissut projektin nettisivuja, en ole paikalle saapuessani vielä aivan selvillä siitä mitä tilaisuus kaiken kaikkiaan tarkoittaisi tai tulisi pitämään sisällään. Huomaan kuitenkin pian, että edes järjestävä taho ei ole aivan varma siitä mitä tulisi tapahtumaan, joten lakkaan itsekin huolehtimasta. Katselen ympärilleni ja näen kuinka parin autotallin kokoinen tila on ahdettu täyteen sekalaista rojua vaatteista ja tietokoneen osista puujätteeseen ja toimistotarvikkeisiin. On työpöytiä, on työkaluja, on tietokoneita.

Hack the Flohmarkt syntyi siitä ideasta, että annetaan ihmisten tehdä itse mitä he haluavat kaikesta siitä materiaalista mikä on jäänyt käyttämättä Open Design Cityssä ja joka menisi muuten jätteeksi, Jay, yksi projektin alullepanijoista kuvailee. Hän teki töitä neljä kuukautta ilman korvausta, että sai Open Design City -projektin käyntiin ja siihen jamaan jossa se on nyt reilu vuosi käynnistämisen jälkeen: kerrostalon kellarikerrokseen viritettyssä isohkossa askartelutilassa ahertaa noin kolmekymmentä iloista nuorta täydessä työn touhussa. Tänään on tosin erityinen tapahtuma johon kaikki ovat tervetulleita ilman minkäänlaisia maksuja. ”Katsotaan mitä tapahtuu. Tapahtumalla ei ole mitään sen kummempia tavoitteita”, Jay kuvailee, mutta myöntää, että ”jännittäähän sitä aina vähän. Ensinnäkin, tuleeko paikalle ketään ja toiseksi, tuleeko liian paljon väkeä. Aina on kaikki mennyt kuitenkin hyvin.”

Jututan minut tilaisuuteen kutsunutta, syntyperältään puolalaista Pavlikia, joka on elänyt nomadin elämää viimeiset pari vuotta. Eikä aivan minkä tahansa nomadin vaan rahattoman nomadin. Tämän haltianakin tunnetun nuoren puolalaisen miehen mieltä eivät nimittäin rahahuolet paina. Hän on sanoutunut täysin irti rahasta, ja elää siten omassa maailmassaan. Maailmassa, jossa varsin hyvää luomuruokaa löytyy iso kassillinen lähiseudun myymälöiden takapihoilta, ja maailmassa, jossa rakkaus on sitä tykimpää valuuttaa.

On vaikea katsella vierestä kun kaikki työskentelevät oman kukaties vasta hetki sitten improvisoidun projektinsa kimpussa. Hollantilais-saksalainen parivaljakko tekee jätepuusta ja muovikoreista kimppakämppäänsä ruokatelinettä. Ranskalainen tyttö suunnittelee ja ompelee itselleen pukua mahdollisesti jo tulevan illan diskoa varten. Piirtopöydän ääressä saksalainen poika suunnittelee ikeamaisesti osiin purkautuvaa teatterilavastusta. Paikka uhkuu inspiraatiota ja ideat sekä puun ja kankaiden palaset singahtelevat ilmaan dj:n soittamien funkybiittien tahdissa. Niinpä innostun itsekin ja autan ensin hyllykön rakentamisessa ja myöhemmin suunnittelen ja toteutan korun joka syntyy alumiinisesta tietokoneen jäähdytyssiilestä.

Työn tuoksinnassa utelen eräältäkin tytöltä, onko hän kenties jossakin töissä. ”Eh, mä olen vain mä”, saan vastaukseksi. Melko rosoista, tuumin, ja tarkkailen hänen kättensä jälkeä.

Kaikki materiaali on saatu lahjoituksena, niin kuin myös kaikki työkalut ja vimpaimet, joita tilassa on kiitettävä määrä. Koko tämän päiväisen tapahtuman juju lienee siinä, että kaikelle sille roinalle keksittäisiin jotain hyötykäyttöä ennen kuin se jouduttaisiin dumppaamaan kaatopaikalle. Kaksi vimpainta on tosin hankittu projektiin omilla rahoilla. On vuokrattu laserlaite, jolla pystyy polttamaan puuhun minkä tahansa kuvion tai jopa leikkaamaan puulevyn muotoon. Tälle ilmeisesti luonnollisena jatkumona on sittemmin hankittu myös jauhesammutin.

Varsin spontaanisti alkaa pian myös Pavlikin dyykkaaman ruoan kokkaus. Päivä huipentuu yhteiseen illalliseen, jossa vaihdetaan ideoita ja tutustutaan paremmin muihin paikalle tulleisiin. Minulla on kuitenkin jo hoppu, koska olin luvannut lähteä venäläisen kämppikseni ja luonamme asuvan hollantilaisen sohvasurffaajan kanssa tarkastamaan kaupungin lauantaista yöelämää, mihinkäs muuallekaan kuin DDR-retroilemaan Russendiskoon Kaffee Burgeriin.

Aamuysiltä kämppis Valdek katsoo ihmeissään kun keittiön lattialla nukkuu makuupussissa Oskari. Esittäydyn. Puhumme saksaa. Katsomme yhdessä netistä, että Berliiniin olisi noin 600 kilometriä.

Illalla seikkaillessa olin miettinyt kuinka kännykän omistaminen ja nyt sillä hätäpuhelujenkin soittaminen on tietyllä tavalla huijausta, koska puhelut maksavat rahaa. Sitä paitsi, turvaudun liikaa kännykään muutenkin.

Käymme aamusta muutamia pikaisia keskusteluja Witekin ja Martan kanssa. Harmittaa olla niin kiireessä. Annan heille vietnamilaiset syömäpuikot niin kuin muillekin auttajilleni olen antanut.

Aurinko paistaa lämpimästi. Kello on jo 11. W&M heittäisivät minut autolla kaupungin laidalle. Istun punakeltaisessa raitiovaunussa matkalla kohti keskustaa, koska W:n auto on siellä parkissa. Kun raitiovaunu lähtee liikkeelle, W&M ajavat ohi moottoripyörällä ja koputtavat ikkunaan.

Yritän päästä tänään Berliiniin, mutta matka on pitkä. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että liftaisin joskus itsekin Berliiniin kun olin tavannut siellä hospitalityclub-tapaamiseen liftaamalla tulleita suomalaisia. Harmittelen, että ei tässä projektissa paljon kulttuuriin ehdi tutustua kun täytyy mennä sellaista tahtia eteenpäin, että ei aina itsekään muista missä on menossa. Muistan samassa viimeöisen tapauksen, jossa nuorukaiset tulivat minulta kerjäämään rahaa. Sydän siinä jo vähän pompsahti kurkkuun, mutta rahaahan he vain olivat vailla. Rahattoman ei tarvitse pelätä. Enää viisi pysäkkiä ja olen Maryninissa, eikä sitten tarvitsisi pelätä enää sitä lipuntarkastajaakaan.

M&W ostavat minulle ison kassin ruokaa kaupasta ja jättävät minut tien laitaan kyytiä odottelemaan kun kello on 12.45. Etäisyys Varsovaan on ehkä 30 kilometriä. Berliiniin olisi noin 20-kertainen matka.

Olen seisoskellut ”Poznan”-kylttini kanssa arviolta vain viidentoista minuutin ajan, kun kääntäessäni katseeni taakse, huomaan, että kaukaisuuteen on pysähtynyt auto ja sieltä käsi viittelöi minua tulemaan lähemmäs. Hetken epäröinnin jälkeen ampaisen juoksuun. Kaksi puolalaista kaverusta, Marek & Martin ovat menossa Bielefeldiin ja voisivat heittää minut siten Berliiniin asti. En voi uskoa onneani.

Puhumme saksaa, koska Marek on asunut Saksassa kuusi vuotta. Hänen Seatissaan on radio, jolla kuunnellaan rekkojen taajuuksia ja puhutaankin niille. Näin tiedetään mm. missä on poliiseilla ratsioita. Poznaniin on 300 km ja siitä toinen mokoma Berliiniin. Uskon että olisin Berliinissä vielä ennen iltakymmentä, koska Marek ajaa melkoisen vauhdikkaasti. Hän haluaa myös innokkaana kalamiehenä ehdottomasti Suomeen kalastamaan.

Kiitos Witekin ja Martan, minulla on muovikassissa leipää, tomaattia, suklaata, Berlinki-makkaraa, salaattia, juustoa, ja litra maitoa. Olin yrittänyt selittää Martalle kuinka vaikeaa on ottaa vastaan tätä kaikkea. Hän kertoi, että matkustaessaan Romaniassa muut aina auttavat häntä ja maksavat aina kaiken, joten siksikin hän auttaa minua todella mielellään. W&M ovat olleet kiinnostuneita henkisestä kehityksestä ja lukeneet mm. DeMelloa siitä asti kun M oli ollut vakavasti sairaana kuukauden päivät. Siinä elämää oli täytynyt alkaa ajattelemaan aivan uusista lähtökohdista. Kun näytän Mikalta saamaani DeMellon ”The Way to Love”-kirjasta, he avautuvat hetkessä keskustelussamme aivan uudelle tasolle. W kertoo kuinka hän oli vähän aikaa sitten yöpynyt hautausmaalla ja päässyt siten eroon peloistaan. Toteamme, että pelkojen voittaminen on ainoa tie rakkauteen. Ehkä haluaisin joskus itsekin vielä yöpyä hautausmaalla.

Nukun ensimmäistä kertaa liftikyydissä. Tässähän alkaa ottaa jo rennosti. Heräilen 15.30 aikoihin. Berliiniin olisi vielä 258 kilometriä. Matka taittuu vauhdilla, noin 155 km/h.

Tietulleja täytyy maksaa vähän väliä á 13 slotia eli noin 3 euroa. Vähän outo olo olla takapenkillä ja katsoa kun maksusuoritus tapahtuu. Sama omituinen olo oli tullut kaupassa kun M oli maksanut ruokani. Kuka nämä kaikki maksaisi jos kenelläkään ei olisi rahaa? Ehkä silloin ei olisi myöskään maksuja. Yritän muistuttaa itselleni, että haluan nähdä jonkinlaisen muutoksen. Haluan nähdä maailman ilman rahaa. Eikä siinä maailmassa vesi, ruoka, korkea teknologia, musiikki, taide, internet tai moni muukaan asia ole poissuljettujen listalla. Mikään niistä ei ole tehty rahasta. Rahan puute ei todellisuudessa olisi esteenä yhtään millekään. Ilman rahaa voidaan mennä vaikka Kuuhun – ja pidemmällekin. Ehkä rahan puute on jopa ehto sille. Ennen kuin ihmiskunta oppii rakastamaan elämää rahan tai jonkun muun epätodellisen sijaan ei mitään todellista kehitystä pääse tapahtumaan ja maailmankaikkeus pysyy meille mysteerinä.

Ilman lämpötila on 25 ja tien 30˚C. ”Pilzer.”, huoman, tien varressa myydään olutta. Poliisi on myös pysäyttänyt jonkin auton. Tieto siitä menee välittömästi rekkataajuuksille. Tien varressa on myös kokonainen perhe liftaamassa reput selässään ja peukalot rytmisesti heiluen autojen tuulilasien edessä: isä, äiti, tyttö ja koira. Hauskan näköistä. Pari nuorta sälliä myös liftaa toisessa kohdassa ”D”-kyltillä, mutta aijai, harmittelen, aurinkolasit päässään.

Pysähdymme ruokatauolle ”Las Vegasiin” 60km ennen Saksan rajaa. Yritän selittää, että syön mieluusti omia eväitäni, mutta minut vedetään mukaan ravintolaan. ”Ich kaufe”, sanoo Marek. Ruokapöydässä selviää, että hän on itsekin aikoinaan liftannut Puolaa ristiin rastiin ja tietää mitä se on. Lihapihvi paistetuilla perunoilla ja salaatilla on taivaallisen herkullinen. Kyllä puolalaiset osaavat nämä ruokahommat.

Rajalle 40km – kurwa, stau! Tien laidassa ukko myy sieniä. Näyttäisi siltä, että en menekään huomenna Hampuriin. Työkkärit menevät siellä kiinni jo kello 12, joten on ehkä parasta että kävisin Berliinin työkkärissä.

18.42 ylitämme Oderin ja olemme Saksan maalla. Tästä ei ole Berliiniin enää pitkälti, huokailen, vain noin 100 kilometriä.

19.30 jään pois moottoritien rampilla yksi ramppi liian myöhään. Kävelen rampin ylös liikennevaloihin ja siitä nappaan itselleni mersun. Ystävällinen kuljettaja heittää minut noin 20 minuutin matkan Mariendorfiin U-bahn-asemalle.

Istun maanalaisessa U6-linjalla ja kuuntelen kun duo soittaa saksofonia ja kitaraa. ”Make it a better place for you and for me.” Alan pikku hiljaa tajuta olevani Berliinissä. Yöpaikkaa minulle ei ole vielä järjestynyt, mutta hei, rohkaisen itseäni, tämähän on Berliini, voisin nukkua vaikka ulkona. Istun hetken Friedrichstrassella erään kahvilan liepeillä ja käytän heidän langatonta nettiyhteyttään yrittäen ottaa kontakteja paikallisiin ihmisiin.

Otan bussin 200 ja jään pois Potsdamer Platzilla. Siellä toiseen nettiyhteyteen kirjauduttuani saan viestin Markilta. Voisin olla hänen luonaan Prenzlauer Bergissä…

Astun aamulla ulos ulko-ovesta. Hengitän syvään sisään. Olen berliiniläinen. Ainakin kuukauden ajan. Olen nimittäin varsin spontaanisti allekirjoittanut vuokrasopimuksen huoneesta, joka Markilla sattui olemaan vapaana. Ilman vuokrasopimusta en olisi voinut rekisteröityä bürgeramtissa ja ilman rekisteröitymistä kaupungin asukkaaksi bürgeramtissa en olisi voinut rekisteröityä arbeitsamtiin eli työvoimatoimistoon. Näin kaikki siis lopulta järjestyi.

Ostan 2,30 euroa maksaneen paikallisliikenteen lipun, ja eurotta Euroopassa -projekti on siten ainakin toistaiseksi ohi, mutta matkustaminen ei varmasti tähän loppuisi. Tavoitteeni oli liftata Suomesta Saksaan käyttämättä lainkaan rahaa. Päädyin kuitenkin ostamaan yhden paikallisliikenteen lipun Tallinnassa 1,6 eurolla ja kerran ruokaa neljällä eurolla Liettuassa. Nuokaan eivät olleet välttämättömiä menoja, ja olen varma että jos niitä kolikoita ei olisi ollut taskun pohjalla ilman niitäkin olisi selvitty varsin mainiosti.

Olen kertakaikkisen hämmästynyt siitä kuinka elämästä voi tulla ihmeellistä aikaa kun heittäytyy elämän vietäväksi ja luottaa siihen että maailmankaikkeus kannattelee ja pitää huolen. Elämästä tulee silloin niin paljon jännittävämpää, huolettomampaa, antoisampaa, energisempää, rakkaudellisempaa, syvällisempää ja yksinkertaisesti hauskempaa, että tätä kokeilua ei voi mitenkään jättää vain yhden syksyn buumiksi. Yksinkertaisesti sanottuna, minulla on paljon enemmän uskoa ihmiskuntaan kuin ennen reissuun starttaamistani. Meissä on paljon hyvää.

”Niin kauan kuin on hyviä sydämiä ja kädet tekevät hyviä töitä, ei ole mitään syytä olla epätoivoinen maailman puolesta.” –Peter Coryllis