Tunne alkaa hiipiä hiljalleen:
olen yhtä metsän kanssa,
olen yhtä luonnon kanssa,
olen yhtä sinun kanssasi.
Joka henkäyksellä,
joka askelella,
joka ajatuksella,
olen metsässä.
Puut hipelöivät minua,
käyvät käsiksi,
mutta lempeästi.
En ole yksin.
Eksynkö tänne,
neliökilometrin saarelle?
Jos niin,
teenkö sen tahallani?
Metsässä kävely tänä mystisenä iltana saa minut pohtimaan syvällisiä.
Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin itse olemme.
– Anaïs Nin
Viisi kuukautta Aasiassa on vierähtänyt. Tunnen olevani jälleen kotona. Haluan kertoa siitä, mitä nyt tunnen. Ehkä jakaa jotain pientä siitä mitä olen oppinut.
En ole tässä.
Olen tässä. Turkoosi linnunmaito syleilee minua.
Katson horisonttiin. Se heiluu ylös ja alas. Aalto on tulossa. Olisiko se viimein se aalto.
Kellun lainelaudalla. Meri allani on syvä. Niin ainakin toivon.
Aalto on täällä hetkenä minä hyvänsä. Siinä se nyt kohoaa takanani. Alan melomaan käsilläni hätäisesti. Hetki tulee. Aalto nousee. Valkoista muodostuu turkoosille.
Onnistunkohan nousemaan tälle laineelle?
Olemme asuneet nyt viikon päivät Penangin saarella, Malesian itärannikolla. Löysimme todella mukavan majapaikan, homestayn, jota pyörittää kotoisassa talossa George Townin liepeillä, Tanjung Tokong -nimisellä asuinalueella mukava, maailmaa nähnyt ja kokenut mies hyvin syöneine ystävineen. Huoneesta maksamme 32 ringitiä (n. 7,5 e). Samaan hintaan kuuluvat mm. pyyhkeet, aamupala, langaton internet-yhteys, pieni kirjasto sekä kerrassaan maukkaan ystävälliset ihmiset.
Malesian sanotaan olevan Aasian ruokaparatiisi. Penangin sanotaan olevan Malesian ruokaparatiisi. Alamme vasta hiljalleen ymmärtää mitä tämä tarkoittaa. Paratiisi tämä on ruuan suhteen ainakin kolmesta syystä.
Olenkohan unessa vai hereillä?
Mistä aloittaisin kertomaan, matkastani Intiaan?
Mikä siinä Intiassa on niin ihmeellistä? Ehkä se
Ei, sanat tai valokuvatkaan eivät riitä ilmaisemaan sitä mitä koimme Intiassa puolentoista kuukauden aikana. On kai aivan turha yrittääkään alkaa selvittämään kenellekään omaa Intiaani, koska se ei ole itsellenikään selvillä.
Sanotaan, että matkailu avartaa ja voi aiheuttaa joitakin kysymyksiä. Jos lähtee Intiaan etsimään vastauksia, saattaa pettyä karusti, koska tuloksena voi olla vastausten sijaan hyvinkin vain rinkallinen uusia.
No hurry, no worry.
No chicken, little curry.24 hour, full power.
Just toilet, no shower.No woman, no cry.
No chapati, no chai.
Go high and die.Without college, no knowledge.
Without wife, no life.
Sometimes wife becomes a knife.– Intialainen kadunmies
Viime aikoina olen ollut melko synkkänä, hieman alla päin. On ollut niin paljon kysyttävää, ja vain vähän vastauksia. Elämässä on ollut sellainen vaikeahko itsetutkiskeluvaihe, joka on miltei halvaannuttanut koko ulkoisen olemukseni. On niin monta mielessä pyörivää kysymystä, että aivot jotenkin ruuhkautuvat. Kun siihen samaan syssyyn pitäisi tehdä ajatustyötä, saattaa sitä alkaa käymään vähän ylikierroksilla. Helposti saattaa tuntea sellaisen hiipivän burnoutin ohimoillaan. Yksi asia kuitenkin on ajanut minua eteenpäin. Se on ollut valon kajastus tunnelin päässä, ja siitä haluankin kertoa tässä kirjoituksessa.
Viime aikoina ajatteleva mieleni on saanut minut välillä totaaliseen otteeseensa, enkä ole ajoittain pystynyt löytämään rauhaa mistään asiasta, missään paikassa. Valo tunnelin päässä on ollut lähes näkymättömissä. Viikonloppuna tajusin kuitenkin jotain suurenmoista. Muistin jotakin tärkeää. Tai ei sittenkään. Minua itse asiassa muistutettiin jostakin aiemmin jo tajuamastani asiasta. Se on vastaus kysymykseen siitä, miksi olen lähtenyt tälle matkalle, johon elämä on minua nyt puskemassa. Miksi olen tässä tunnelissa. Olin jo miltei itsekin unohtanut sen.
Sellaisen hepun kuin Lao Tsun uskotaan joskus sanoneen jotain tähän tyyliin: ”Olevaisesi keskipisteestä löydät vastauksen; tiedät kuka olet ja tiedät mitä haluat.” Jokin aika sitten otin kai tuon melko tosissani. Yritin mennä itseeni löytääkseni vastauksia. Ja monien, joskus kivuliaidenkin kokemusten jälkeen, sieltä löytyikin paljon kaikenlaista rompetta. Enimmäkseen kaikkea turhaa painolastia. Suuri osa noista rojuista onkin jo käyty läpi ja sittemmin heitetty kaatopaikalle. Vielä on tosin paljon tekemistä. Niitten rojujen keskeltä on löytynyt kuitenkin myös aarteita. Lipaston laatikoihin unohtuneita helmiä. Yksi niistä on eräs intohimoni: matkustaminen.
Halusin kai jo pitkään antaa itselleni mahdollisuuden alkaa elämään sitä elämää mikä tuntuisi rakkaalle ja oman elämäni kannalta tärkeimmälle – jos vain voisin valita. Ja minähän voin valita, koska kuka tahansa meistä voi! Se valinnan, päätöksen tekeminen onkin yksi suurimpia esteitä, jotka täytyy ylittää, ennen kuin elämässään voi saada muutoksen aikaan. Mitä suurempi muutos, sitä vaikeampi päätös.
Jos Buddhan opetuksia on kuunteleminen, työmme olisi oltava ensin löytää oma maailmamme ja sitten kaikesta sydämestämme antaa itsemme sille. Olin alkanut kysyä itseltäni, miten voin antaa itseni sille kaikesta sydämestäni, jos en tiedä mikä se on? Jos en tunne omaa maailmaani, itseäni? Työtä on siis vielä tehtävänä.
Lähden elämässäni matkoille oman maailmani hahmottamista varten, ulkoiseen maailmaan tutustumisen lisäksi. Matkustaminen antaa aina uutta ulottuvuutta, ja voi auttaa avartamaan ajattelua monella tasolla, jos sen vain antaa tehdä niin. Montesquieu on tämän ajatuksen pukenut hienosti sanoihin: ”Matkat avartavat suuresti mieltä: silloin pääsee irti oman maansa ennakkoluulojen kehästä eikä pysty hankkimaan taakakseen vieraitten maitten ennakkoluuloja.”
Tiettyjen päätösten tekeminen voi siis olla todella vaikeaa. Minullakin olisi monta huonoa tekosyytä jättää tekemättä tämä juttu jonka todella syvällisesti haluan tehdä. Löytääkseen oman maailmansa on siis tärkeää kuunnella ennen kaikkea itseään. Mutta se on vaikeaa tässä kaikessa melusaasteessa. Ja vaikka sitten tietäisikin mitä haluaa tehdä, mistä saa rohkeutta sen toteuttamiseen?
Toisaalta olen myös tullut jollain tapaa koko ajan tietoisemmaksi siitä, että tässä todellisuudessa ajelehtiva, itseäni ympäröivä avaruuspuku on ajelehtimassa väärään suuntaan. Sellaiseen suuntaan johon avaruuspuvun sisällä oleva ei oikeasti halua mennä. Nyt tarvitaan siis pieni ohjausliike. Kurssin muutos elämään. Avaruuspuvunhallintaa.
Olen siis jo löytänyt elämästä asioita, joita oikeasti haluan tehdä, ja jotka myös tuntuvat oikeilta jutuilta tehdä. Mutta miksi sitten en ole tehnyt niitä jo aikaisemmin? Kungfutse, tuo suuri kiinalainen ajattelija, on todennut, että henkilö ”osoittaa rohkeuden puutetta, jos tietää mikä on oikein, mutta ei tee niin.” Minulla ei ole siis jostain syystä ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä sitä minkä koen oikeaksi.
Mutta mistä ihminen sitten saa rohkeutta? Lao Tsun mukaan rohkeutta saa siitä kun rakastaa syvällisesti jotakuta. Sen allekirjoitan. Rakkaus tuo rohkeutta elämään.
Rohkeutta sinulle!
Älä pelkää. Päämääräsi on oikea.
Mene tunneliin ja kävele sen läpi.
-Ernest Holmes
Kuva: mayakamina
Raon (2009) mukaan onnellisuus on meihin jokaiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Kaikilla ihmisillä on siis luonnollinen kyky olla onnellinen. Miksi sitten olemme usein niin onnettomia? Raon mukaan syynä tähän on ennen kaikkea se, että olemme lapsesta asti hiljalleen oppineet olemaan onnettomia. Olemme ehdollistuneet sellaisiin toiminta- ja ajattelumalleihin, joiden mukaan saamme olla onnellisia vain jos olemme saavuttaneet tietyt tavoitteet, tietyt kriteerit tai tietyn statuksen. Niin, pienestä pitäen opimme kilpajuoksun jalon taidon. Opimme myös sen karun totuuden, että jos emme ole voittajia, olemme surkeita häviäjiä. Silloin meidän kuuluu masentua ja olla onnettomia.
Jos sitten olet saavuttanut elämässäsi tietyt tavoitteet, tuletko silloin onnelliseksi? Todennäköisesti vain hetkellisesti. Sen jälkeen mielesi alkaa taas uudelleen uskottelemaan sinulle, ”en voi olla onnellinen, koska…” Yleensä tuloksena lienee vain uusien tavoitteiden asettamista ja lisää kilpajuoksua. Niin amerikkalaisessa, japanilaisessa, kuin suomalaisessakin kulttuurissa (jotka edustavat äärimmäiseen asti vietyä materialismia pahimmillaan) epäonnistuminen ei ole usein edes vaihtoehto. Mihin tämä kaikki johtaa? Valitettavan usein henkiseen pahoinvointiin, ahdistukseen, burnoutteihin, masennukseen, pahimmillaan itsemurhiin.
Tavoitteet ovat toki tärkeitä elämässä suunnannäyttäjinä, mutta jos satsaamme lopputulokseen liikaa, annamme itsellemme syyn olla onnettomia ja masentuneita, koska useimmiten emme pääse tavoitteisiimme tai toimintamme aikaansaama lopputulos on aivan päinvastaista kuin mitä olimme tavoitelleet. Kuten Tolle (2002) toteaa, ihmisillä tuntuu olevan ainainen psykologinen tarve tulla joksikin. Ikään kuin he eivät jo olisi tarpeeksi. Tällaista mallia noudatettaessa ihmisen minuus ja onnellisuus ovat väistämättä tulosten varassa.
Materialistisessa yhteiskunnassa minuutemme rakentuu pitkälti omistamamme varaan. Omistamamme asiat voivat olla mm. tavaroita, titteleitä, kokemuksia ja ihmissuhteita. Oppimamme kilpajuoksusäännöstö edellyttää, että vertailemme jatkuvasti omistamaamme muiden omistamiin asioihin. Saatamme tulla kateellisiksi, jos joku toinen omistaa jotain, mitä me emme. Siksi saamme nautintoa siitä, jos pystymme tekemään muut kateellisiksi. Lomaltakin saatetaan lähettää kortti sen takia, että alitajuisesti nautimme siitä kun voimme tehdä ystävämme tai työtoverimme kateellisiksi. Lomastakin saatetaan tehdä omistamista, suorittamista, kuten sävähdyttävästi kuvaillaan Santerin ja Päivin kirjoittamassa La Habanerassa.
Fromm (1976) kysyy: ”Jos olen sitä, mitä minulla on ja jos menetän sen, mikä tai kuka minä sen jälkeen olen?” Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä kysymyksiä, joita meidän jokaisen materialistin tulisi kysyä itseltämme. Olen kysynytkin viime aikoina. Nyt olenkin luopumassa lähes kaikesta omaisuudestani ja tietyllä tavalla myös monista ihmissuhteistani. Tähän asti jokainen turhasta tavarasta tai väkinäisestä ihmissuhteesta irtisanoutuminen on tehnyt oloni vapaammaksi ja onnellisemmaksi, vaikka onkin saattanut tuntua ensi alkuun vaikealta. Huomaan, että joissakin ihmisissä tällainen toiminta saattaa aiheuttaa hämmennystä ja jopa kauhistelua: ”Miten uskallat heittäytyä tyhjän päälle?” Ikään kuin elämä loppuisi siihen, jos luovun joistakin tavaroistani. Itse koen elämän tietyllä tavalla vasta alkavan siitä. Yhden elämän loppu on tässäkin toisen alku.
Fromm antaa varsin kattavan vastauksen esittämäänsä kysymykseen:
Vain luhistunut, masentunut ja säälittävä todiste siitä, että elämäntapani oli väärä. Koska voin menettää omistamani, olen pakostakin alinomaa huolissani siitä, että ehkä todella menetän sen. Pelkään varkaita, talousheilahteluja, vallankumouksia, sairauksia, kuolemaa, ja samalla pelkään rakkautta, vapautta, kasvua, muutoksia, tuntematonta. Olen siis lakkaamatta huolissani, minua vaivaa hellittämätön luulosairaus, joka ei koske yksin terveyteni vaan kaiken muunkin omistamani menetystä; minusta tulee suojautuva, kova, epäluuloinen, yksinäinen, ja minua alkaa pitää vallassaan tarve saada yhä enemmän, jotta voisin olla paremmassa turvassa. (Fromm, 1976).
Tunnistatko kenties jonkun läheisesi tästä oirelistauksesta? Uskoisin, että melkein kaikilla ihmisillä on näitä oireita. Sitä enemmän, mitä kauemmaksi he ovat ajautuneet olemisesta, siitä tilasta missä heidän olemuksensa oli lapsena. He ovat siis oppineet, ehdollistuneet olemaan onnettomia (Rao, 2009). Liiallinen omistaminen on siis suuri kärsimyksen aiheuttaja. Siten on tärkeää minimoida omistaminen ja maksimoida oleminen, jos haluaa olla onnellinen.
Kaiken kukkuraksi saatamme olla ajautuneet elämään hyvin suoritekeskeistä elämää. Teemme työtä, josta emme saa pienintäkään tyydytystä, mutta emme osaa irtautuakaan siitä, koska saamme siitä rahaa, joka puolestaan ylläpitää tietyn, totutun elintason. Myös ihmissuhteet saattavat olla pelkkää suorittamista ja perustua hyötynäkökulmaan: Jos hyödyn jotenkin toisesta ihmisestä, kannattaa suhdetta ylläpitää. Se kannattaa omistaa.
Kaiken kaikkiaan, teemme paljon asioita vailla ymmärrystä siitä, miksi itse asiassa teemme niin. Olemme vakuuttuneita siitä, että meillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Kuten Platonin kuuluisassa vertauksessa, olemme sidottuja vankeja pimeässä luolassa odottamassa vapautusta todelliseen maailmaan. Ainoastaan joku toinen, joka on jo käynyt luolan ulkopuolella voi tuoda meille vapautuksen, mutta kun tällainen henkilö meitä lähestyy, tuomitsemme hänet yhdessä tärähtäneeksi tai muuten vain yhteiskuntaamme kelpaamattomaksi. Emme halua vapautusta, koska vapautuminen pelottaa ja tulee takuulla tekemään kipeää.
Sekä Rao (2009) että Tolle (2002) esittävät periaatteessa saman ratkaisukaavan onnellisuuteen: ala tietoisesti opettelemaan pois ajatusmallista, jonka mukaan sinun täytyy tulla joksikin saavuttaaksesi onnen. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa sitä, että alamme satsaamaan enemmän tähän hetkeen tulevaisuuden tai menneisyyden sijaan. Se, mitä todellisuudessa olemme, ei määrity enää sen perusteella mitä omistamme. Olemme enemmän läsnä – tässä ja nyt. Olemme enemmän tietoisia ympäröivästä maailmastamme.
Lähteet:
Fromm, Erich. (1976). Olla vai omistaa. Ihminen ja maailma. Helsinki: Kirjayhtymä.
Platon. (1981). Valtio. (M. Itkonen-Kaila, suom.).Helsinki: Otava.
Rao, Srikumar. (2009.) Plug into your hard-wired happiness. Konferenssiesitys.
Tolle, Eckhart. (2002). Läsnäolon voima. Helsinki: Basam books.
