Istuin erään meren rannalla sijaitsevan kahvilan terassilla uuden tuttavuuden kanssa. Kevätaurinko lämmitti mukavasti ja valonsäteet heijastuivat kimmeltäen lumipeitteisen meren pinnasta kasvoihimme.

”Kirjoita oman elämäsi tyhjästä suklaapallosta”, hän ehdotti.

Hörppäsin kahvia ja katsoin häntä kysyvästi hymyillen.

”Niin, se on sellainen tarina jostakin asiasta, jota et ole lapsena ymmärtänyt. Olet saanut tyhjän suklaapallon, mutta salannut asian muilta, koska et ole pystynyt käsittelemään asiaa”, hän selvitti.

Teen sen, tuumin silloin.

(lisää…)

Kukaan ei kulje niin kauas ja niin nopeasti kuin ihminen, joka ei tiedä mihin hän on menossa.

– H.W. Tillman

Matkani kuljettivat minut viime vuoden puolella Suomeen, Ruotsiin, Venäjälle, Intiaan, Malesiaan, Indonesiaan, Vietnamiin, Kambodzaan, Thaimaahan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Saksaan, Hollantiin, Portugaliin ja Espanjaan. Aasiassa vierähti ensin viisi kuukautta tyttöystävän kanssa. Sitten rauhoituin pari kuukautta Suomessa, jonka jälkeen lähdin eurotta Eurooppaan. Vaikka matka ei jatkunutkaan Euroopassa koko aikaa täysin eurotta, palasin Suomeen kolmen kuukauden taivaltamisen jälkeen. Sittemmin olen asunut Suomessa, mutta käynyt kerran Berliinissä olemassa kaksi viikkoa (englanniksi).

(lisää…)

25. päivä kuluvaa kuuta, tuijotan passiani ja sen sivulle 14 liimattua rakkaan itäisen naapurimaamme luona vierailuun oikeuttavaa virallisen tylsää lappua. Tarkoitukseni on ollut lähteä Pietariin, mutta nyt joudun toteamaan viisumin umpeutuvan samaisena päivänä. Väri pakenee maailmasta, kukat lakkaavat tuoksumasta, linnut vaikenevat kuolleina maahan tipahdellen. Pettymys huuhdotaan alas epätoivoisella tekstiviestillä, turhan kiireisellä näköpuhelinpalaverilla ja kupposella haaleaa kahvia. Viisumia ei enää tähän hätään saisi, joten itämaiset häät täytyisi jättää toistaiseksi kokematta. Ilman viisumiakin sinne voisi matkustaa, laivalla, mutta 72 tunnin viipymisrajoitus räjäyttää kaikki järkeenkäyvät suunnitelmat palasiksi.

Virkistyn Auringolta saapuneesta viestistä niin, että kohta istun jo sen suurempia murehtimatta siskoni autossa matkalla kohti Vantaata. ”Niin, tottahan se on”, totean mielessäni, ”elämässä ei ole vahinkoja tai epäonnistumisia!” Kaikestahan voi löytää tarkoituksen, mutta ei liene tarkoitus, että sitä lähdetään aina tarkoituksella etsimään. Minä olen kuitenkin kaikesta huolimatta matkalla kohti etelää, jos tarkoitus vaikka sattumalta sattuisi lymyämään siellä.

(lisää…)

Emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin itse olemme.

– Anaïs Nin

Viisi kuukautta Aasiassa on vierähtänyt. Tunnen olevani jälleen kotona. Haluan kertoa siitä, mitä nyt tunnen. Ehkä jakaa jotain pientä siitä mitä olen oppinut.

(lisää…)

En ole tässä.

Olen tässä. Turkoosi linnunmaito syleilee minua.

Katson horisonttiin. Se heiluu ylös ja alas. Aalto on tulossa. Olisiko se viimein se aalto.

Kellun lainelaudalla. Meri allani on syvä. Niin ainakin toivon.

Aalto on täällä hetkenä minä hyvänsä. Siinä se nyt kohoaa takanani. Alan melomaan käsilläni hätäisesti. Hetki tulee. Aalto nousee. Valkoista muodostuu turkoosille.

Onnistunkohan nousemaan tälle laineelle?

(lisää…)

Olemme asuneet nyt viikon päivät Penangin saarella, Malesian itärannikolla. Löysimme todella mukavan majapaikan, homestayn, jota pyörittää kotoisassa talossa George Townin liepeillä, Tanjung Tokong -nimisellä asuinalueella mukava, maailmaa nähnyt ja kokenut mies hyvin syöneine ystävineen. Huoneesta maksamme 32 ringitiä (n. 7,5 e). Samaan hintaan kuuluvat mm. pyyhkeet, aamupala, langaton internet-yhteys, pieni kirjasto sekä kerrassaan maukkaan ystävälliset ihmiset.

Malesian sanotaan olevan Aasian ruokaparatiisi. Penangin sanotaan olevan Malesian ruokaparatiisi. Alamme vasta hiljalleen ymmärtää mitä tämä tarkoittaa. Paratiisi tämä on ruuan suhteen ainakin kolmesta syystä.

(lisää…)

Viime aikoina olen ollut melko synkkänä, hieman alla päin. On ollut niin paljon kysyttävää, ja vain vähän vastauksia. Elämässä on ollut sellainen vaikeahko itsetutkiskeluvaihe, joka on miltei halvaannuttanut koko ulkoisen olemukseni. On niin monta mielessä pyörivää kysymystä, että aivot jotenkin ruuhkautuvat. Kun siihen samaan syssyyn pitäisi tehdä ajatustyötä, saattaa sitä alkaa käymään vähän ylikierroksilla. Helposti saattaa tuntea sellaisen hiipivän burnoutin ohimoillaan. Yksi asia kuitenkin on ajanut minua eteenpäin. Se on ollut valon kajastus tunnelin päässä, ja siitä haluankin kertoa tässä kirjoituksessa.

Viime aikoina ajatteleva mieleni on saanut minut välillä totaaliseen otteeseensa, enkä ole ajoittain pystynyt löytämään rauhaa mistään asiasta, missään paikassa. Valo tunnelin päässä on ollut lähes näkymättömissä. Viikonloppuna tajusin kuitenkin jotain suurenmoista. Muistin jotakin tärkeää.  Tai ei sittenkään.  Minua itse asiassa muistutettiin jostakin aiemmin jo tajuamastani asiasta. Se on vastaus kysymykseen siitä, miksi olen lähtenyt tälle matkalle, johon elämä on minua nyt puskemassa. Miksi olen tässä tunnelissa. Olin jo miltei itsekin unohtanut sen.

Sellaisen hepun kuin Lao Tsun uskotaan joskus sanoneen jotain tähän tyyliin: ”Olevaisesi keskipisteestä löydät vastauksen; tiedät kuka olet ja tiedät mitä haluat.” Jokin aika sitten otin kai tuon melko tosissani. Yritin mennä itseeni löytääkseni vastauksia. Ja monien, joskus kivuliaidenkin kokemusten jälkeen, sieltä löytyikin paljon kaikenlaista rompetta. Enimmäkseen kaikkea turhaa painolastia. Suuri osa noista rojuista onkin jo käyty läpi ja sittemmin heitetty kaatopaikalle. Vielä on tosin paljon tekemistä. Niitten rojujen keskeltä on löytynyt kuitenkin myös aarteita. Lipaston laatikoihin unohtuneita helmiä. Yksi niistä on eräs intohimoni: matkustaminen.

Halusin kai jo pitkään antaa itselleni mahdollisuuden alkaa elämään sitä elämää mikä tuntuisi rakkaalle ja oman elämäni kannalta tärkeimmälle – jos vain voisin valita. Ja minähän voin valita, koska kuka tahansa meistä voi! Se valinnan, päätöksen tekeminen onkin yksi suurimpia esteitä, jotka täytyy ylittää, ennen kuin elämässään voi saada muutoksen aikaan. Mitä suurempi muutos, sitä vaikeampi päätös.

Jos Buddhan opetuksia on kuunteleminen, työmme olisi oltava ensin löytää oma maailmamme ja sitten kaikesta sydämestämme antaa itsemme sille. Olin alkanut kysyä itseltäni, miten voin antaa itseni sille kaikesta sydämestäni, jos en tiedä mikä se on? Jos en tunne omaa maailmaani, itseäni? Työtä on siis vielä tehtävänä.

Lähden elämässäni matkoille oman maailmani hahmottamista varten, ulkoiseen maailmaan tutustumisen lisäksi. Matkustaminen antaa aina uutta ulottuvuutta, ja voi auttaa avartamaan ajattelua monella tasolla, jos sen vain antaa tehdä niin. Montesquieu on tämän ajatuksen pukenut hienosti sanoihin: ”Matkat avartavat suuresti mieltä: silloin pääsee irti oman maansa ennakkoluulojen kehästä eikä pysty hankkimaan taakakseen vieraitten maitten ennakkoluuloja.”

Tiettyjen päätösten tekeminen voi siis olla todella vaikeaa. Minullakin olisi monta huonoa tekosyytä jättää tekemättä tämä juttu jonka todella syvällisesti haluan tehdä. Löytääkseen oman maailmansa on siis tärkeää kuunnella ennen kaikkea itseään. Mutta se on vaikeaa tässä kaikessa melusaasteessa. Ja vaikka sitten tietäisikin mitä haluaa tehdä, mistä saa rohkeutta sen toteuttamiseen?

Toisaalta olen myös tullut jollain tapaa koko ajan tietoisemmaksi siitä, että tässä todellisuudessa ajelehtiva, itseäni ympäröivä avaruuspuku on ajelehtimassa väärään suuntaan. Sellaiseen suuntaan johon avaruuspuvun sisällä oleva ei oikeasti halua mennä. Nyt tarvitaan siis pieni ohjausliike. Kurssin muutos elämään. Avaruuspuvunhallintaa.

Olen siis jo löytänyt elämästä asioita, joita oikeasti haluan tehdä, ja jotka myös tuntuvat oikeilta jutuilta tehdä. Mutta miksi sitten en ole tehnyt niitä jo aikaisemmin? Kungfutse, tuo suuri kiinalainen ajattelija, on todennut, että henkilö ”osoittaa rohkeuden puutetta, jos tietää mikä on oikein, mutta ei tee niin.” Minulla ei ole siis jostain syystä ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä sitä minkä koen oikeaksi.

Mutta mistä ihminen sitten saa rohkeutta? Lao Tsun mukaan rohkeutta saa siitä kun rakastaa syvällisesti jotakuta. Sen allekirjoitan. Rakkaus tuo rohkeutta elämään.

Rohkeutta sinulle!

Älä pelkää. Päämääräsi on oikea.
Mene tunneliin ja kävele sen läpi.

-Ernest Holmes

Kuva: mayakamina

Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat, esimerkiksi muutettaessa uuteen elinympäristöön, asioita saattaa alkaa tarkastelemaan aivan uudesta näkökulmasta. Ehkä se johtuu sen tajuamisesta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. On olemassa vain erilaisia katsantokantoja, eriäviä toimintamalleja.

Mistä nämä toimintamallit ovat peräisin? Ne on opittu muilta ihmisiltä, kotona, kouluissa, työpaikoilla. Olemme kokoelmia muilta opittua. Se on inhimillistä. Olemme apinoita.

Mutta jos kaikki se mitä olemme oppineet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Mikä minä itse olen? Olenko minä ammattini, koulutukseni? Olenko tavarani, koruni, vaatteeni? Olenko ihmissuhteeni, ystäväni? Olenko kerryttämäni tieto ja taito? Mitäpä jos haluankin olla jotain muuta?

Haluan siis, että jotkin asiat muuttuisivat ympäristössäni? Totta kai haluan. Maailmassa tuntuu olevan paljon tilaa muutokselle. Mutta miten muutoksen voi saada aikaan? Nähdäkseni on vain kaksi tapaa. Ensimmäinen tapa on pyrkiä muuttamaan vallitsevia ulkoisia olosuhteita, muita ihmisiä. Toinen tapa on pyrkiä muuttamaan itseään. Tällä hetkellä pidän jälkimmäistä tärkeämpänä.

Kun itse muutun, kaikki ympärilläni muuttuu, eikä minun tarvitse jatkuvasti huolehtia muiden muuttumisesta. Omassa muuttumisessa on aivan tarpeeksi tekemistä! Toisia ihmisiä on turha yrittää muuttaa. Se on hulluutta! Me emme näe asioita ja ihmisiä sellaisina kuin ne ovat, me näemme ne sellaisina kuin me itse olemme.

Muutos henkilökohtaisella tasolla on aina jostakin pois oppimista. Ymmärtämistä. Sen vuoksi kai muutos voi tuntuakin niin tuskallisen vaikealta. Mitä enemmän olemme oppineet jostakin, sitä vaikeampi on oppia siitä pois. Olemme sitouttaneet itsemme johonkin ajatusmalliin tai toimintatapaan. Maailmasta löytyy paljon virheitä kun sitä tarkastelee omasta, suppeasta näkökulmasta. Näkökulmasta, joka pohjautuu ennakkoluuloihimme, uskomuksiimme, pelkoihimme.

Todellisuudessa todellisuudessa ei ole mitään ongelmaa. Ongelmat ovat vain rajoittuneiden mieltemme aikaansaannoksia. Todellisuus, joka meitä ympäröi, on ongelmaton, täydellinen. Ongelmat ovat meissä itsessämme.

On aivan hullua yrittää muuttaa muita ihmisiä, mutta silti teemme sitä jatkuvasti. Käytämme suuren osan ajastamme ja tarmostamme yrittääksemme muuttaa ulkoisia olosuhteita, puolisoitamme, ystäviämme, työkavereitamme, kaikkia. Jos todella haluan muutosta, sen täytyy lähteä itsestäni. Maailma ympärilläni alkaa muuttua, kun vain itse muutun.

Gandhin sanoin, ”ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”.

Nyt kävi niin, että työ heitti ulkomaille. Se tulee tekemään niin tosin vain vähän aikaa, koska olen täällä vain muutaman viikon. Siitä huolimatta, minulla on nyt tietyllä tavalla koti maailmalla.

Viime viikolla koin jotakin sellaista, mitä en muista hetkeen kokeneeni. Olin muutaman päivän käytännössä kodittomana. Asuin hotellissa, mutta silti, minulla ei ollut mitään vakinaista asumusta missään. Se oli tosin vain pientä esimakua siitä, mitä on luvassa ensi vuonna kun matka kohti tuntematonta alkaa.

Eräänä päivänä minulta tultiin asemalla seisoskellessani kysymään rahaa yöpymiseen. Suhtautumiseni kerjäläisiin on yleensä se, että en anna mielelläni rahaa. Enkä antanut tälläkään kertaa. Minua jäi vain jotenkin kaihertamaan se, että olisinhan voinut tarjota reppanalle yöpaikkaa. Mitähän olisin saanut vastaukseksi? Olisikohan hän ollut positiivisesti yllättynyt? Ehkä kokeilen joku kerta. Tai pitäisikö edes kysyä, ”miksi sinulla ei ole kotia”, sen sijaan että vain mumisisi jotain epämääräistä ja katsoisi pois.

Mutta ei ole aikaa. Ei ole aikaa liiaksi muille, kun on oma elämä elettävänä. Näinhän sen on kai mentävä. Tässä maassa on ollut tosin hämmentävää huomata taas se ero mikä tuntuu olevan suomalaisen ja melkein minkä muun tahansa maalaisen välillä: toisten huomioon ottaminen. Täällä kai vain on pakko ottaa toisia enempi huomioon, kun ei ole paljon metsää minne piiloutua.

Nyt minulla on kuitenkin oma koti. Ja olen siitä iloinen. Nyt kun vielä voin.

Millaiseen kasvuun sinä haluat panostaa elämässäsi: mitattavaan, aineelliseen kasvuun vai mittaamattomaan, aineettomaan kasvuun?

Talouden näkökulmasta olemme tottuneet siihen ajatukseen, että hyvinvointi on yhtä kuin taloudellinen kasvu ja työpaikkojen lisääntyminen. Kauppatieteiden tohtori Timo Järvensivu Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta on toista mieltä. ”Hyvinvoinnin konsepti pitäisi löytää uusiksi”, koska ”talouskasvu ja työllisyys eivät ole sama asia kuin hyvinvointi”, hän toteaa YLE:n A-Studiossa 21.9.2010 (alkaen 27. minuutin kohdalta). Olen ehdottomasti samaa mieltä. Hyvinvointi tulee jostakin aivan muualta kuin talouden kasvusta.

Järvensivu on puolestapuhuja Suomen ”degrowth”-liikkeessä, joka kyseenalaistaa talouskasvun pakollisuuden ideologian sekä vastustaa talouden kulttuurillista ylivaltaa. Lisäksi liike pyrkii edistämään sosiaalista ja ekologista hyvinvointia.

Juuri Helsingissä meneillään olevassa Kasvu murroksessa -konferenssissa Järvensivukin piti lyhyen puheenvuoron, jossa hän puhui yritysten roolista ”degrowth”-taloudessa. Hänen mielestään pitäisi löytää uusi terminologia puhuttaessa yrityksen menestystekijöistä, koska perinteisesti ainoa asia mikä lopulta merkitsee on voiton maksimointi. Sitä hyvää, mitä yritys mahdollisesti saa aikaan yhteiskunnalle, pidetään lähinnä sivutuotteena.

Rajaton kasvu taloudessa on mahdotonta, mutta yksilön tasolla – henkisessä kehityksessä – sen pitäisi olla päätavoite! Tästä lisää myöhemmin.