Kirjoitukset, jotka vastaavat avainsanaa ‘pohdinta’

Uuden elämän alku

maanantaina, 13. joulukuuta, 2010

No niin. Kämppä myyty. Asuntovelat maksettu. Opinnot ja työt, jotka todella tuntuivat lähinnä töiltä, on hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Nyt voi sanoa, että alkaa jo helpottaa.

Pitkästä aikaa aamulla sängyssä makaamiseen havahduttuani tulee olo, että ei malttaisi enää nukkua. Jonkinlainen uusi elämäninto on vallannut minut. Viime päivinä olen tuntenut, että todellakin aamulla herään loppuelämäni ensimmäiseen päivään.

Tuntuu kuin todella pitkän tauon jälkeen olisin viimeinkin loksahtanut sellaiselle elämän polulle jolla minun kuuluukin olla. Nyt kun on enemmän aikaa, se tuntuu rikkaudelle. Voi keskittyä niihin asioihin jotka elämässä oikeasti merkitsevät jotakin. Enemmän aikaa muille ja itselle. Voi vaikka unohtua keskustelemaan hyvän ystävän kanssa tuntikausiksi kahvikupin ääreen. Voi lukea kirjaa tai jättää lukematta jos siltä tuntuu. Voi vierailla pitkän tauon jälkeen entisessä kotikaupungissaan.

Voi tajuta, että hyvät asiat elämässä ovat enimmäkseen ilmaisia.

Kympin reissu

sunnuntaina, 12. joulukuuta, 2010

Hidas lauantaiaamu. Herään sälekaihtimien läpi tunkevaan auringon paisteeseen. Laipio on kaunis kattokoristeineen, hieman likaisen valkoinen. Lattia on vuokraisännän mukaan suomalaista koivua. Mukava, sopivasti nariseva ja paukahteleva puulattia. Teepannu viheltää kaasuliedellä. Pekoni ja kananmunat paistuvat voissa. Majoneesia ei ole syytä unohtaa eikä säästellä. Nautin korkeista huoneista, korkeista ovista. Aikakin on korkea, kotoa poistumista ajatellen.

Ulko-ovelta minua tervehtivät hymyilevä sää sekä aurinkoiset ihmiset.

Lauantaimarkkinat kuhisevat ihmispaljoudesta. Tarjolla on juustoja, meren antimia, kankaita, hedelmiä, leipää, makeisia, kirjoja, kaikenlaista. Myyjätkin hymyilevät. Rasvassa uppopaistettu kalafilé on suussasulava. On mukava kuunnella puheensorinaa jota ei ymmärrä. Juustokiekot ovat todella valtavia. Ja mikä köyhää opiskelijaa ilahduttaa, tarjolla on ilmaisia maistiaisia. Kankaat ovat kauniita, ja niiden ympärillä juoksentelevat lapset intoa täynnä. Eräässä kojussa on valtava kokoelma hattuja.

Jos haluaa todellista pikaruokaa, kolikkoautomaateista sitä saa. Ja siinä vieressä tuorepuristetaan appelsiinimehua. Melkoinen kontrasti.

Rakennukset ovat komeita ja vanhoja. Tällaista kaipaan Suomessa. Mutta ällistyttävintä on, että monet taloista näyttävät siltä kuin ne kelluisivat veden päällä. Jotkut ravintolat ovat kanaalien vesirajojen alapuolella. Mietin vain, kuinkahan paljon täällä törmää asunnoissa homeeseen? Juustoihin sitä ei ainakaan haluta.

Eräs karkkikauppa viettää 70-vuotisjuhlavuottaan. Innostun ja ostan tikkarin. Punavalkoisen. Kaduilla kansalaiset survovat naamoihinsa upporasvassa paistettua perunaa sellaiseen tahtiin, että ei voi olla ihmettelemättä miten valtaenemmistö näyttää kuitenkin niin sutjakoilta.

Kanaalien varret on survottu täyteen vaatekauppoja, kirjakauppoja, kauppoja, kaiken maailman ravintoloita, kahviloita, kuppiloita ja kahvipuoteja. Eräskin kauppa on pullollaan sarjakuvia. Kadulla kaupataan tulppaaneja kovaan ääneen.

Aussitrio soittaa ja laulaa sillalla. He tuntuvat keräävän paljon korvia, jokusen kolikonkin. Tässä ihmiset taluttavat polkupyöriään. En ole aivan varma, johtuuko se pyöräilykiellosta, vaiko kenties siitä, että nuo ihmiset eivät koe olevansa pyöräilykunnossa.

Istahdan erääseen kahvilaan. Nurkkapöytä on aina hyvä valinta, jos haluaa tarkkailla ympäristöään huomaamattomasti. Korenwolf witbier, kiitos. Ikkunan toisella puolen nuori pari mutustaa voileipiä suurella antaumuksella. Jostain syystä tilaukseni ei koskaan saavu pöytään. Ehkä niin on parempi, ajattelen, ja poistun paikalta sen kummempaa kohtausta aiheuttamatta. Kotonakin voi viettää hienon kahvihetken.

***

Kävelymatka bussipysäkille ilta-auringossa on täynnä hyvää tunnetta, aitoa innostusta sekä matkalle lähdön tuomaa pientä mukavaa jännitystä. Mitähän nuo kaikki ihmiset ajattelevat, ajattelen. Hiljattain näkemäni elokuva, ”Berliinin taivaan yllä”, on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen. Tarkkailen tuntemattomia, ohitse kiitäviä ihmisiä muutamia sekunteja, joskun pidempääkin. Empatia valtaa minut, ja alan kuvitella yksittäisten ihmisten mahdollisia elämäntilanteita. Hieman synkistyn tajutessani, että kaikki tuo analyysi perustuu omiin ennakkoluuloihini. Näen tuonkin henkilön sellaisena kuin itse olen, enkä sellaisena kuin hän on.

Sielut läikkyvät ajassa. Minua ympäröi tunnemeteli.

Seisonkin jo ruuhkaisessa bussissa. Ikkunasta näen kun asemalla isoa rinkkaa lanteillaan kannatteleva nuori neito hyvästelee poikaystävänsä. Heitä näyttää ympäröivän sellainen tunnelataus, jonka uskon jollain tasolla itsekin ymmärtäväni.

Bussista ulos astuttaessa noudatetaan jonkinlaista epäselvää nokkimisjärjestystä. On merkillistä havaita, kuinka ihmiset tekevät keskenään yhteistyötä. Selviytyäkseen. Anteeksi vain. Hymy. Mene sinä vain ensin. Se on sitä toisten huomioon ottamista, yhteistyötä. Mutta onko se lähimmäisenrakkautta vai inhoa?

Jos markkinat kuhisivat ihmisistä, asema on niitä tulvillaan. Ihmisten väistely onnistuu vain kun menee virran mukana.  Virtaa vasten kahlaaminen on vaivalloista ja saattaa aiheuttaa törmäilyä, mutta se on joskus ainoa vaihtoehto jos haluaa päästä johonkin.

Junalippu tulee ostetuksi ajoissa. Raiteelle tulee saavuttua myöhässä. Ihmiset ovat auttavaisia asemalla. Kun apua pyytää sitä kyllä annetaan.

Olen löytänyt itselleni paikan junasta. Olen istunut erään naisen viereen. Tässä maassa kyllä pääsee toisen viereen istumaan, kunhan pyytää ensin ystävällisesti siirtämään kassin pois penkiltä. Minulla on kädessäni menopaluulippu toiseen kaupunkiin. Olen matkalla!

Peltomaisema, jolla lehmät laiduntavat, on litteä. Oranssi ilta-aurinko on juuri tipahtamassa vihreän ruohomaton alle. On myöhäinen kesä. Syksy on vasta alkamassa. Hetkessä tunnen kuitenkin yllättäen katumusta. Tunne johtuu sen tajuamisesta, että olen ostanut asemalta vahingossa keinomakeutettua pullovettä.

Juna saapuu asemalle. Vierustoverini poistuu. Olen huomaavinani ihmisten huomattavan hiljentymisen. Ja sitten menen ja rikon sen aiheuttamalla itse melusaastetta. Hetkittäin on kuitenkin täysin hiljaista.

Seuraavalla asemalla tapahtuu ihmisvaihdantaa. Uusien, puheliaampien ihmisten esiinmarssi. Huomaan kuinka kädet taskuissaan tyttöystäväänsä odottava nuori mies ilahtuu kun hänen tyttöystävänsä viimein saapuu. Minä koen tuossa hetkessä itsekeskeisen ajatusripulin. Yhtäkkiä ikävöin kitaraani, mutta rakkaimpaani kaipaan lohduttomasti. Kummallinen tuntemus… kyynelten nielemisestä johtuva painava tunne kurkussa.

Suurkaupunkiin johtava rataosuus on graffitien koristama. Ruma, mutta kaunis. Ennestään tuntemattomaan kaupunkiin saapumisesta aiheutuu yllättäen hieman häkeltynyt innostus. Kiitän junassa tietä antavaa herrasmiestä paikallisella kielellä.

Asemalla selailen aikatauluja hieman paniikinomaisesti, mutta kuitenkin ihmeellisellä tavalla siitä aiheutuvasta jännityksestä nauttien. Myöhästyn jatkoyhteydestä. Mitäpä silläkään on väliä, tuumaan, ja ostan automaattisuklaapatukan. Tässähän on hyvää aikaa vaikka istahtaa alas ja tarkkailla hieman ympäristöään.

Tuolla hemmolla rastat ulottuvat alaselkään asti. Tuo mies antaa hiustensa kasvaa, ja antaa kenties myös kaikkien kukkien kukkia. Ja katsos tuotakin puku päällä tekstiviestiä jalat ristissä kirjoittavaa keski-ikäistä miestä. Mitähän mahtaa pyöriä hänen elämässään? Mikähän mahtaa olla hänen tarinansa? Hänkin yrittää varmasti kasvattaa jotain elämässään. Niin kuin me kaikki. Tuossakin tuo reissaajatyttö kasvattaa tietouttaan tästä maasta lukemalla matkaajan opaskirjaa.

Nostan katseeni ylemmäs. Näen korkeita kerrostaloja, jotka ovat täynnä yritysten toimistoja, liiketiloja, ehkä myös asuntoja. Viereeni istuu rullalautaa kantava nuori mies. Toisella puolellani istuva nuori pari tutkailee yhdessä jotain ostoskuittia. Saan lämpimän katseen vaivalloisen näköisesti kainalosauvoin kulkevalta tytöltä.

Paikallisjunan penkissä on vielä edellisen ihmisen lämpö. Vaihdan vaivihkaa katseen käytävän toisella puolella istuvan mamman kanssa. Ovi narisee. Ihmiset yskivät. Viereisessä vaunussa meluavat lapset. Raiteet kitisevät junan painosta. Juna alkaa kiihdyttää. Tunnen vauhdin. Ristikkoa vastapäätä täyttävä, harmaisiin pukeutunut, niiskuttava, itsekseen puheleva vanha rouva on varmasti kokenut paljon elämää. Juna on viimein perillä.

Jo toisen kerran tänään: uusi kaupunki. Aurinko on jo miltei laskenut. Puen takin päälleni. Hyppään umpimähkään ensimmäiseen raitiovaunuun, joka näyttää menevän keskustaa kohti. Ystävältäni saadun neuvon mukaisesti, pyrin isoimmalle kirkolle. Pian joudun kuitenkin toteamaan, että olen mennyt ohi. Ystävällinen pariskunta neuvoo minua. Lähinnä omaa henkeäni uhmaten, hyppään vastaan tulevaan, takaisin päin menevään raitiovaunuun toisen vaunun edestä. Lähestyn viimein kaupungin ydintä. Polkupyörä rämisee ja pärisee mukulakivetyksellä.

Iloinen jälleennäkeminen. Ystäväni pyörittää kahvilaa, joka on vasta hiljattain avattu. Samassa yhteydessä on pysyvä taidenäyttely ja -myymälä. Kahvila on jo suljettu, mutta kasaamme taideputiikin puolella yhdessä polkupyörän. Asennusoluet. Kauneutta joka puolella. Tyylikästä muotoilua. Ihminen täynnä elämää.

Myöhemmin syön uskomattoman hyvää salamipastaa pelikaanein koristellussa ravintolassa. Kokki on ystäväni. Tarjoilija on ystäväni. Elämänmyönteistä.

***

Born to be wild!, Café de Engel. Baari pullistelee elämää. Go Johnny, go go! Musiikki on kuitenkin liian kovalla. Lasi Dommelschia. Nurkkapöytä lavan edessä käynnin jälkeen. Joka puolella kauniita ihmisiä. Välillä nurkkapöytäänkin satelee katseita. Nuori poika lämmittelee tyttöä sohvalla. Viinipullossa palaa kynttilä. Vanhempi, päihtynyt herra laulaa bändin mukana, I saw her standing there… Joka puolella on enkeleitä.

Orkesterin soitto loppuu. Ihmiset alkavat tungeksia. Niin teen minäkin. Edessäni seisovan tytön hiukset ovat kasvoillani. Ihmiset tunnustelevat toisiaan, kunnes esiin marssii toinen bändi. Sound check. Kaiuttimet alkavat kiertää. Vieressäni pelataan uhkapeliä.

Keskusteluja kulttuureista, Israelista. Käsissä pyöritettävä nauha, kaikkinäkevä silmä, hyvä onni. On hyvän ystäväni syntymäpäivä. Pieni olutmuki kumoutuu toisensa jälkeen ja tarinoita vaihdetaan. Voi vaikka oppia jotakin uutta. Sababa, hyvä tunne jostakin.

Takin etsintä alkaa. Humala on hiipinyt, ihmiset menettävät rajoitteitaan. Lasinaluset on silputtu pöydälle. Mies tutkailee karttaa. Katossa on enkeleitä. Olut. Pakko mennä.

Olen yökerhossa tanssilattialla. Ihmiset todella tuntevat toisensa. Tämä on pieni kaupunki. Rento meininki. Olen autuaan tietämätön olinpaikastani. Tanssilattian valot, värikkäät ihmiset; koko spektri.

Paikalliselta kebab-kioskilta yllättävän tulinen kebab-rulla. Ystäväni komentaa huonosti käyttäytyviä nuorukaisia. Polkupyöräretki tähtitaivaan alla. Äkkinäiset jarrutukset. Yöllinen peltomaisema.

Vihdoin perillä. Hieno talo. Makuuhuone. Mikä matka! Aika nukkua.

10.10.2010

Yksin vai yhdessä?

torstaina, 18. marraskuuta, 2010

Matkustava tuttavamme väitti, että yhdessä matkustaminen on paras testi pari- ja ystävyyssuhteen kestävyydelle. Tien päällä toisesta tulee helpommin esille ärsyttäviä puolia. Kompromissit matkustustavoista, matkatavaroista ja kohteiden valinnoista saattavat rassata eikä aikaa jää itselle. Toisaalta yhdessä matkustaessa on kaikki aika kumppanille ja aina matkaseuraa. Rakkaan tai kaverin kanssa voi jakaa kokemuksia sekä purkaa ahdistusta, kun paikallinen elämänmeno ottaa pannuun.

Joissakin matkakohteissa, kuten Thaimaassa, vierastetaan pariskuntia, sillä he eivät istu paikan genreen. Jos kaikki muut ovat yksinäisiä miehiä etsimässä seksiseuraa, voidaan yhdessä matkustavia pitää friikkeinä tai perversseinä. Näkemys voi saada sijansa jopa maan viisumipolitiikassa. Matkustavan pariskunnan on tällaisessa maassa vaikea solmia ystävyyssuhteita paikallisiin.

Yksin matkustavat kärsivät usein yksinäisyydestä. Seuraa voi hakea hostelleista, joissa tapaa muita matkustajia. Tosin näillä tuttavuuksilla on taipumus jäädä kertaluonteisiksi. Ihmiset esittäytyvät toisilleen tutustumatta keneenkään kunnolla. Me emme ole saaneet yhtään uutta ystävää hostelleista. Meille paremman vaihtoehdon ovat tarjonneet verkosta löytyvät vieraanvaraisuuspalvelut.

Teemme parhaillaan tutkimusta urbaaneista nomadeista, jotka ovat olleet tien päällä vähintään neljä vuotta. Tutkimuksessa paneudutaan myös yksin ja kaksin matkustamisen problematiikkaan, sillä sopivan partnerin löytäminen on yksi keskeisistä nomadielämän haasteista. Olemme haastatelleet tutkimukseen kolmekymmentä nomadia eri puolilta maailmaa. Tulokset julkaistaan myöhemmin englanninkielisessä tutkimuksessa sekä yleistajuisemmassa suomenkielisessä tietokirjassa.

Me matkustamme seitsemättä vuotta pariskuntana ja olemme onnellisia yhdessä. Olemme olleet toistemme seurassa 24/7 lukuun ottamatta yhtä iltaa Argentiinassa, kun Santeri joutui menemään yksin syntymäpäiväkutsuille Päivin potiessa hotellissa jallajallaa. Meille koti on siellä missä oma rakas. Kumpi sinulle sopii, yhdessä vai erikseen matkustaminen? Sen näet parhaimmin kokeilemalla itse.

Päivi ja Santeri Kannisto

9 syytä lähteä Intiaan Lievestuoreen sijaan

maanantaina, 8. marraskuuta, 2010

Farewell India - The Taj Mahal

Vierailija kysyy vauva-foorumilla, ”Miksi ihmiset , jotka haluavat pois oravanpyörästä, lähtevät Intiaan? Miksi sitä itseään ei voi etsiä ja löytää vaikka Lievestuoreella, vaan pitää matkustaa juuri Intiaan?”

Tämä onkin hyvä kysymys. Onneksi vastaukset elämän visaisimpiinkin kysymyksiin löytyvät anonyymeiltä keskustelufoorumeilta.

Tässä viestiketjuun tulleita vastauksia kootusti

  • halpa elää
  • hyvä paikka kokea jotakin erilaista
  • Intian värikylläisyyden ja lämmön piristävä vaikutus
  • joogakeskukset ja retriitit
  • ”pitää lähteä kauas, jotta näkisi lähelle” –Vierailija
  • ”Intiaan lähtevät ne jtka haluavat thedä itsestään numeron ja olla jotain erikoista ja me tavalliset tallaajat puurretaan että saadaan heidäkin elätettyä-” –Vierailija
  • kotimaanmatkailu on kallista
  • halvat huumeet
  • halu pois materiaalikulttuurista joka tuhoaa ihmisen sisintä

Näistä pystyn kyllä itsekin allekirjoittamaan muutaman syyksi, pois lukien huumeet, joogan ja itsestään numeron tekemisen.

Ehkä kuitenkin tärkein syy itselleni Intiaan lähtemiseksi on sen haasteellisuus ja kiehtovuus. Intia tuntuisi siis hyvältä paikalta kokea jotakin aivan erilaista kuin mihin on tottunut.

Eräs ihminen tosin kommentoi vähän aikaa sitten, että reissaajat lähtevät hakemaan ”kannuksensa” Intiasta. (Ei tietenkään ollut itse matkustanut koskaan sinne.) En osaa ajatella sitä noin. Tosin, harva Intiaan kuitenkaan lähtisi jos haluaisi mahdollisimman helpon ja mukavan reissun.

Kai sitä vain täytyy olla jollain tavalla tärähtänyt jos haluaa Intiaan. Tai siitä voi olla ainakin etua. Lievestuoreeltakin voi kyllä löytää itsensä.

Kuva: Stuck in Customs

Muutos

lauantaina, 30. lokakuuta, 2010

Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat, esimerkiksi muutettaessa uuteen elinympäristöön, asioita saattaa alkaa tarkastelemaan aivan uudesta näkökulmasta. Ehkä se johtuu sen tajuamisesta, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. On olemassa vain erilaisia katsantokantoja, eriäviä toimintamalleja.

Mistä nämä toimintamallit ovat peräisin? Ne on opittu muilta ihmisiltä, kotona, kouluissa, työpaikoilla. Olemme kokoelmia muilta opittua. Se on inhimillistä. Olemme apinoita.

Mutta jos kaikki se mitä olemme oppineet otetaan pois, mitä jää jäljelle? Mikä minä itse olen? Olenko minä ammattini, koulutukseni? Olenko tavarani, koruni, vaatteeni? Olenko ihmissuhteeni, ystäväni? Olenko kerryttämäni tieto ja taito? Mitäpä jos haluankin olla jotain muuta?

Haluan siis, että jotkin asiat muuttuisivat ympäristössäni? Totta kai haluan. Maailmassa tuntuu olevan paljon tilaa muutokselle. Mutta miten muutoksen voi saada aikaan? Nähdäkseni on vain kaksi tapaa. Ensimmäinen tapa on pyrkiä muuttamaan vallitsevia ulkoisia olosuhteita, muita ihmisiä. Toinen tapa on pyrkiä muuttamaan itseään. Tällä hetkellä pidän jälkimmäistä tärkeämpänä.

Kun itse muutun, kaikki ympärilläni muuttuu, eikä minun tarvitse jatkuvasti huolehtia muiden muuttumisesta. Omassa muuttumisessa on aivan tarpeeksi tekemistä! Toisia ihmisiä on turha yrittää muuttaa. Se on hulluutta! Me emme näe asioita ja ihmisiä sellaisina kuin ne ovat, me näemme ne sellaisina kuin me itse olemme.

Muutos henkilökohtaisella tasolla on aina jostakin pois oppimista. Ymmärtämistä. Sen vuoksi kai muutos voi tuntuakin niin tuskallisen vaikealta. Mitä enemmän olemme oppineet jostakin, sitä vaikeampi on oppia siitä pois. Olemme sitouttaneet itsemme johonkin ajatusmalliin tai toimintatapaan. Maailmasta löytyy paljon virheitä kun sitä tarkastelee omasta, suppeasta näkökulmasta. Näkökulmasta, joka pohjautuu ennakkoluuloihimme, uskomuksiimme, pelkoihimme.

Todellisuudessa todellisuudessa ei ole mitään ongelmaa. Ongelmat ovat vain rajoittuneiden mieltemme aikaansaannoksia. Todellisuus, joka meitä ympäröi, on ongelmaton, täydellinen. Ongelmat ovat meissä itsessämme.

On aivan hullua yrittää muuttaa muita ihmisiä, mutta silti teemme sitä jatkuvasti. Käytämme suuren osan ajastamme ja tarmostamme yrittääksemme muuttaa ulkoisia olosuhteita, puolisoitamme, ystäviämme, työkavereitamme, kaikkia. Jos todella haluan muutosta, sen täytyy lähteä itsestäni. Maailma ympärilläni alkaa muuttua, kun vain itse muutun.

Gandhin sanoin, ”ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”.

Pysähdy

tiistaina, 21. syyskuuta, 2010

Elämä on takaperin kävelyä, sillä näet vain siihen suuntaan mistä olit tulossa.
Jos kaadut, huomiosi saattaa kiinnittyä taivaaseen, eikä menneellä tai tulevalla ole silloin merkitystä.

Tuollaiseen ajatukseen olen päätynyt. Haluaisinkin hieman selventää, mistä ajatuksessa on kyse.

Ajatus elämästä kävelynä takaperin heräsi jo muutamia kuukausia sitten. Silloin pohdin ihmisen kykyä nähdä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Samoihin aikoihin näin sattumalta kaupungilla jonkun ihmisen kävelemässä takaperin, ja se vain kiihdytti ajatusprosessia.

Menneisyyteenhän me näemme kaikki, joskus tahtomattammekin. Tässä puhun tietysti elämän maisemista: muistoista ja kokemuksista. Kun olemme kävelleet kauas tietystä pisteestä, alkaa muistimme hämärtyä emmekä näe enää niin kovin selvästi. Näkökykymme taaksepäin on siis hyvin rajallinen.

Tulevaisuuteen ei yksinkertaisesti pysty näkemään. Tulevaisuutta voi ennustaa, mutta kukaan ei todellisuudessa tiedä mitään huomisesta edeltäkäsin. Vanhan arabialaisen sanonnan mukaankin hän ”joka ennustaa tulevaa, valehtelee vaikka puhuisi totta”.

Joskus saatamme kävellä ympyrää. Se tuntuu turvalliselta, koska astelemme jo ennestään tuttua reittiä. Todellisuudessa ympyrässä käveleminen voi aiheuttaa kuitenkin ahdistusta, koska samat maisemat vain pyörivät näkökentässämme. Tällöin pyörimme liiaksi omissa muistoissamme, olemme menneisyytemme vankeja.

Takaperin kävely on luonnollisesti vaivalloista, varsinkin jos uskaltaudumme sinne, minne emme ole vielä koskaan kävelleet. Varsinkin jos vauhti on liian kova, tapahtuu kompurointia ja lopulta myös pyllähdyksiä. Useimmiten kuitenkin nousemme reippaasti ylös ja jatkamme matkaa.

Kaatumista pidetään yleensä huonona asiana, mutta joku saattaa kaatuessaan saada oivalluksen siitä, että on muitakin suuntia mihin katsoa. Jos olet kaatunut selällesi ja jäätkin siihen hetkeksi makaamaan, saattaa katseesi kiinnittyä taivaaseen, ikuisuuteen. Silloin olet hetkessä, koska et olekaan keskittynyt kävelemiseen. Menneisyydellä tai tulevaisuudellakaan ei ole siinä hetkessä mitään merkitystä. Voit vain hetkiseksi jäädä ihailemaan mahtavia näkymiä ja hyväksyä maailmankaikkeuden sellaisenaan kuin se on. Maisematkin vaihtuvat, vaikka et itse kävele mihinkään.

Milloin sinä viimeksi pysähdyit ja loit katseesi taivaalle?

Onni

sunnuntaina, 19. syyskuuta, 2010

Raon (2009) mukaan onnellisuus on meihin jokaiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Kaikilla ihmisillä on siis luonnollinen kyky olla onnellinen. Miksi sitten olemme usein niin onnettomia? Raon mukaan syynä tähän on ennen kaikkea se, että olemme lapsesta asti hiljalleen oppineet olemaan onnettomia. Olemme ehdollistuneet sellaisiin toiminta- ja ajattelumalleihin, joiden mukaan saamme olla onnellisia vain jos olemme saavuttaneet tietyt tavoitteet, tietyt kriteerit tai tietyn statuksen. Niin, pienestä pitäen opimme kilpajuoksun jalon taidon. Opimme myös sen karun totuuden, että jos emme ole voittajia, olemme surkeita häviäjiä. Silloin meidän kuuluu masentua ja olla onnettomia.

Jos sitten olet saavuttanut elämässäsi tietyt tavoitteet, tuletko silloin onnelliseksi? Todennäköisesti vain hetkellisesti. Sen jälkeen mielesi alkaa taas uudelleen uskottelemaan sinulle, ”en voi olla onnellinen, koska…” Yleensä tuloksena lienee vain uusien tavoitteiden asettamista ja lisää kilpajuoksua. Niin amerikkalaisessa, japanilaisessa, kuin suomalaisessakin kulttuurissa (jotka edustavat äärimmäiseen asti vietyä materialismia pahimmillaan) epäonnistuminen ei ole usein edes vaihtoehto. Mihin tämä kaikki johtaa? Valitettavan usein henkiseen pahoinvointiin, ahdistukseen, burnoutteihin, masennukseen, pahimmillaan itsemurhiin.

Tavoitteet ovat toki tärkeitä elämässä suunnannäyttäjinä, mutta jos satsaamme lopputulokseen liikaa, annamme itsellemme syyn olla onnettomia ja masentuneita, koska useimmiten emme pääse tavoitteisiimme tai toimintamme aikaansaama lopputulos on aivan päinvastaista kuin mitä olimme tavoitelleet. Kuten Tolle (2002) toteaa, ihmisillä tuntuu olevan ainainen psykologinen tarve tulla joksikin. Ikään kuin he eivät jo olisi tarpeeksi. Tällaista mallia noudatettaessa ihmisen minuus ja onnellisuus ovat väistämättä tulosten varassa.

Materialistisessa yhteiskunnassa minuutemme rakentuu pitkälti omistamamme varaan. Omistamamme asiat voivat olla mm. tavaroita, titteleitä, kokemuksia ja ihmissuhteita. Oppimamme kilpajuoksusäännöstö edellyttää, että vertailemme jatkuvasti omistamaamme muiden omistamiin asioihin. Saatamme tulla kateellisiksi, jos joku toinen omistaa jotain, mitä me emme. Siksi saamme nautintoa siitä, jos pystymme tekemään muut kateellisiksi. Lomaltakin saatetaan lähettää kortti sen takia, että alitajuisesti nautimme siitä kun voimme tehdä ystävämme tai työtoverimme kateellisiksi. Lomastakin saatetaan tehdä omistamista, suorittamista, kuten sävähdyttävästi kuvaillaan Santerin ja Päivin kirjoittamassa La Habanerassa.

Fromm (1976) kysyy: ”Jos olen sitä, mitä minulla on ja jos menetän sen, mikä tai kuka minä sen jälkeen olen?” Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä kysymyksiä, joita meidän jokaisen materialistin tulisi kysyä itseltämme. Olen kysynytkin viime aikoina. Nyt olenkin luopumassa lähes kaikesta omaisuudestani ja tietyllä tavalla myös monista ihmissuhteistani. Tähän asti jokainen turhasta tavarasta tai väkinäisestä ihmissuhteesta irtisanoutuminen on tehnyt oloni vapaammaksi ja onnellisemmaksi, vaikka onkin saattanut tuntua ensi alkuun vaikealta. Huomaan, että joissakin ihmisissä tällainen toiminta saattaa aiheuttaa hämmennystä ja jopa kauhistelua: ”Miten uskallat heittäytyä tyhjän päälle?” Ikään kuin elämä loppuisi siihen, jos luovun joistakin tavaroistani. Itse koen elämän tietyllä tavalla vasta alkavan siitä. Yhden elämän loppu on tässäkin toisen alku.

Fromm antaa varsin kattavan vastauksen esittämäänsä kysymykseen:

Vain luhistunut, masentunut ja säälittävä todiste siitä, että elämäntapani oli väärä. Koska voin menettää omistamani, olen pakostakin alinomaa huolissani siitä, että ehkä todella menetän sen. Pelkään varkaita, talousheilahteluja, vallankumouksia, sairauksia, kuolemaa, ja samalla pelkään rakkautta, vapautta, kasvua, muutoksia, tuntematonta. Olen siis lakkaamatta huolissani, minua vaivaa hellittämätön luulosairaus, joka ei koske yksin terveyteni vaan kaiken muunkin omistamani menetystä; minusta tulee suojautuva, kova, epäluuloinen, yksinäinen, ja minua alkaa pitää vallassaan tarve saada yhä enemmän, jotta voisin olla paremmassa turvassa. (Fromm, 1976).

Tunnistatko kenties jonkun läheisesi tästä oirelistauksesta? Uskoisin, että melkein kaikilla ihmisillä on näitä oireita. Sitä enemmän, mitä kauemmaksi he ovat ajautuneet olemisesta, siitä tilasta missä heidän olemuksensa oli lapsena. He ovat siis oppineet, ehdollistuneet olemaan onnettomia (Rao, 2009). Liiallinen omistaminen on siis suuri kärsimyksen aiheuttaja. Siten on tärkeää minimoida omistaminen ja maksimoida oleminen, jos haluaa olla onnellinen.

Kaiken kukkuraksi saatamme olla ajautuneet elämään hyvin suoritekeskeistä elämää. Teemme työtä, josta emme saa pienintäkään tyydytystä, mutta emme osaa irtautuakaan siitä, koska saamme siitä rahaa, joka puolestaan ylläpitää tietyn, totutun elintason. Myös ihmissuhteet saattavat olla pelkkää suorittamista ja perustua hyötynäkökulmaan: Jos hyödyn jotenkin toisesta ihmisestä, kannattaa suhdetta ylläpitää. Se kannattaa omistaa.

Kaiken kaikkiaan, teemme paljon asioita vailla ymmärrystä siitä, miksi itse asiassa teemme niin. Olemme vakuuttuneita siitä, että meillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Kuten Platonin kuuluisassa vertauksessa, olemme sidottuja vankeja pimeässä luolassa odottamassa vapautusta todelliseen maailmaan. Ainoastaan joku toinen, joka on jo käynyt luolan ulkopuolella voi tuoda meille vapautuksen, mutta kun tällainen henkilö meitä lähestyy, tuomitsemme hänet yhdessä tärähtäneeksi tai muuten vain yhteiskuntaamme kelpaamattomaksi. Emme halua vapautusta, koska vapautuminen pelottaa ja tulee takuulla tekemään kipeää.

Sekä Rao (2009) että Tolle (2002) esittävät periaatteessa saman ratkaisukaavan onnellisuuteen: ala tietoisesti opettelemaan pois ajatusmallista, jonka mukaan sinun täytyy tulla joksikin saavuttaaksesi onnen. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa sitä, että alamme satsaamaan enemmän tähän hetkeen tulevaisuuden tai menneisyyden sijaan. Se, mitä todellisuudessa olemme, ei määrity enää sen perusteella mitä omistamme. Olemme enemmän läsnä – tässä ja nyt. Olemme enemmän tietoisia ympäröivästä maailmastamme.


Lähteet:

Fromm, Erich. (1976). Olla vai omistaa. Ihminen ja maailma. Helsinki: Kirjayhtymä.

Platon. (1981). Valtio. (M. Itkonen-Kaila, suom.).Helsinki: Otava.

Rao, Srikumar. (2009.) Plug into your hard-wired happiness. Konferenssiesitys.

Tolle, Eckhart. (2002). Läsnäolon voima. Helsinki: Basam books.